Hän on 1960-luvun suomalaisista mainossäveltäjistä tuotteliain, ja hänet muistetaan esimerkiksi Veikkaus-yhtiön tunnussävelmästä ja Risella-riisin jinglestä. Nykyään hän viihdyttää jälleen itseään ja yleisöään pienimuotoisilla jazzkeikoilla, vuosien tauon jälkeen.

Mainosmusiikkisäveltäjä Kaartisen (s. 1930) tunnetuin teos lienee Ajatar-mainos (”Ajatar on Forumissa…”), mutta hänen uransa alkoi kuitenkin jazzilla. Ja jazz on myös se, jonka pariin hän on eläkepäivillään palannut. Kaartisen ensisijaisina soittimina ovat alusta asti olleet puhaltimet: klarinetti ja tenorisaksofoni.

Mikä nimenomaan puhallinsoittimissa vetosi nuoreen Kaarlo Kaartiseen?

– Tässä voidaan mennä sota-aikaan asti ja radion kuunteluun. Silloin ei niinkään soitettu amerikkalaista musiikkia vaan saksalaista. Minua innosti ensisijaisesti puhallinsektioiden hyvä klangi, niiden sointien kuunteleminen hiveli korvia. Sodan jälkeen sai sitten jo amerikkalaistakin musiikkia, 78 kierroksen savikiekkoja, ja sitä kautta tutustuin Benny Goodmanin, Artie Shaw´n ja vastaavien orkestereihin. Orkesterinjohtajat soittivat usein klarinettia. Puhaltimet olivat muutenkin hallitsevia soittimia siihen aikaan, aivan samalla tavalla kuin kitara nykyisin, varsinkin nuorilla.

Mitkä seikat ovat tämän hetken perspektiivistä katsottuna tyydyttävimpiä asioita keikkamuusikon urallasi?

– No, pääsin heti aluksi parhaisiin bändeihin, esimerkiksi Erik Lindströmin ja Jaakko Salon ryhmiin, ja sitä kautta sitten radio- ja televisiokeikoille. Pääasiassa tuli kuitenkin soitettua iskelmällistä musiikkia, ja laulajana oli Vieno Kekkonen, Annikki Tähti tai joku tämän tyyppinen sen ajan kuuluisuus. Sitten Jorma Weneskosken bändissä, kun meillä oli tällainen lattarituokio, jota vedettiin sombrerot päässä – se oli hauskaa! Vaikka se nyt ei ollut jazzia, niin se oli iloista musiikkia, se teki väkisinkin iloiseksi. Mutta yleisesti ottaen keikkailu ei ollut kauhean hauskaa. Totta kai yksittäisiä huippuhetkiä oli, mutta ne olivat monesti vitsikkäitä eivätkä puhtaasti siihen musiikkiin liittyviä. Ajatellaan nyt vaikka illanviettoja Olavi Virran kanssa.

Olet kutsunut keikkamuusikon aikojasi ”koiranhommaksi”. Miksi?

– Jossain vaiheessa alkoi vähän pinna pettää. Saattoi olla sellaista, että edellisenä iltana oli keikka jossain Vuoksenniskalla ja sitten seuraavana päivänä Olavi Virran kanssa Tampereella. Oli siis tätä, että ensin ollaan jossain päin Itä-Suomea ja sitten seuraavana päivänä Porissa. Kauhean pitkiä automatkoja. Niitä kun tekee muutaman vuoden, niin se alkaa tuntua koiranhommalta. Tuli sellainen tuntu että pitää ryhtyä päivätöihin, että tätä ei jaksa kovin pitkään. Olin vielä silloin Sibelius-Akatemiassakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut, että olisin halunnut tehdä itsestäni oikein kunnon orkesteritason klarinetistia. Päivätöihin pääseminen virkisti henkisellä tasolla todella paljon, vaikka hommaa tuli lisää. Pysyi pirteänä, kun aamujen ja päivien lorviminen jäi pois.

Vahingossa mainosmaailmaan

Keikkamaailmasta vetäydyttyään Kaartinen teki vakituisesti mainossävelmiä. Hänellä on Teostossa pitkälti yli 300 teosta, ja niistä ylivoimaisesti suurin osa on mainosmusiikkia.

Miten sinusta varsinaisesti tuli mainossäveltäjä, ja minkälaista se työ oli?

– Aloitin ne hommat joskus 1950-luvulla, enkä mitenkään erityisesti pyrkinyt siihen vaan se oli sattumaa. Päädyin Pekka Kotkavuoren palvelukseen, ja Pekka tiesi että olin soittanut monissa bändeissä. Hän sai minut tekemään mainoksia. Studiossa niitä spotteja tehtiin, eikä aikaa yleensä ollut kovin paljon, joskus piti saada valmista jopa muutamassa päivässä. Alussa mulla ei ollut mitään vakiostudioaikaa, mutta myöhemmin oman firman kanssa olin yleensä keskiviikot studiossa. Se kantautui sitten mainostoimistojen tietoon, ja maanantaisin saattoi tulla kyselyjä, että ehtisinkö tehdä vielä keskiviikkona jotain. Tekijöitä ei ollut Helsingin maisemissa paljon, joten minulle kasautui hiivatisti töitä, jonain keskiviikkona saattoi olla pari-kolme biisiä siellä studiossa. Ajattelinkin jossain vaiheessa että ei pelkästään yhtä viitsi lähteä edes tekemään, tehdään samalla useampi.

Miten kauan sinulla meni siihen, että mielestäsi opit mainosmusiikin teon?

– Kyllä minä luulen, että se on aina yhtä vaikeaa. Kuten mikä tahansa säveltäminen. Ja paljon siinä on onnellakin tekemistä. Olin alussa vielä kouliintumaton säveltäjä ja sovittaja, ja tästä syystä sävelmät olivat melko simppeleitä. Ajan myötä soundi sitten jalostui. Pitää vain kirjoittaa musiikkia, ikään kuin kaivaa päästä ensin ne helpot huonot ideat pois ja toivoa että sieltä alta löytyy sitten parempia. Tässä työssä on vielä se että homma on aina tiukoissa raameissa: pituuden pitää olla täsmälleen oikea, oli se sitten viisitoista tai kolmekymmentä sekuntia tai mitä tahansa. Pikkuhiljaa se pituus alkoi kyllä hahmottua aivoissa ikään kuin automaattisesti. Se oli olennaista, koska kappaleen piti kuulostaa luonnolliselta siinä tilatussa mitassa. Feidaus on tietysti mahdollinen, mutta kyllä loppu on mainoksessa yleensä tärkeä, joten feidausta ei mielellään käytä. Studiotekniikka ei varsinkaan alkuaikoina ollut lähelläkään tämän päivän tasoa, joten työ oli välillä aikamoista sekuntikellon napsuttelua! Nykyäänhän voi typistää tai leventää biisiä ilman että edes sävellaji muuttuu.

Entäs sitten mainosmusiikin arvostus. Joskus 1960-luvullahan kevyt musiikki oli paljon vähemmän arvossa kuin nykyään, ja oliko mainosmusiikki sitten erityisen kevyttä ja siis arvotonta?

– Eihän sitä varsinaisesti arvostettu. Eikä siitä seurannut mitään julkisuutta tai suurta huomiota. Huomasin kyllä että televisiossa pyöri paljon minun musiikkiani, mutta eiväthän ihmiset sitä tienneet, ei meistä kirjoitettu samalla tavalla kuin Paula Koivuniemestä ja tällaisista nimistä. Enkä minä itsekään pitänyt mainosmusiikin tekemistä erityisen suurena ansiona. Minähän tein paljon muutakin kuin mainoksia.

Oliko sinulla juuri tuohon nimettömyyteen liittyen halua tai kiusausta tuoda esiin sitä, että olet tehnyt sen ja sen mainoksen?

– Ei oikeastaan, ei mainosmusiikkiin liittyen. Luulen että sain tyydytettyä julkisuudentarpeeni sillä, että olin kuitenkin jossain määrin tunnettu jazzmuusikkona. Ja pidin sitä musiikillisesti paljon enemmän arvossa. Kun tein mainosspotteja, en olisi ikinä kuvitellutkaan, että siihen vielä vuosikymmenien kuluttua palattaisiin. Että siitä ylipäänsä puhuttaisiin mitään.

Tuliko jazzpuolelta tai ylipäänsä ikään kuin kovan luokan muusikoiden taholta minkäänlaista paheksuntaa siihen liittyen, että jazzmuusikko tekee mainoksia?

– Ei, en ainakaan kokenut niin. Keikkatarjouksia ei kylläkään tullut enää niin paljon, mutta se johtui ihan siitä, että orkesterien dirikat tiesivät miten paljon minulla oli muita töitä. Keikkahommat jäivät, enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. Kun olin tehnyt viikon hommia, en enää kaivannut lauantaisin tien päälle ja keikalle. Mutta sitten 1990-luvulla, kun lopetin päivätyöt, aloin taas tehdä keikkahommia. Ja nykyään käyn myös keikoilla. Se on ihan puhdasta harrastustoimintaa, siinä tapaa kavereita, pääsee käymään ravintoloissa ja niin pois päin. Ei tarvitse homehtua keinutuolissa, mitä tässäkin iässä moni jo tekee. Raha ei enää ratkaise, mutta ei sitä nyt viitsi ilmaiseksi lähteä soittamaan, jos ei ole tutuista kyse.

Asuntosäästäjä Kaartinen

Kaartinen kertoo ansainneensa mainossäveltäjänä parhaimmillaan oikein mukavasti. Osin se tosin liittyy siihenkin, että hän sanoo olevansa luonteeltaan ”asuntosäästäjätyyppiä”, joka ei mielellään lähde tuhlaamaan.

Jos ajatellaan mainossäveltäjän edunvalvontaa, niin miten hyvin se puoli on mielestäsi hoitunut urallasi?

– Taisin liittyä Teostoon vuonna 1957. En ole aivan varma, minkä takia tulin liittyneeksi sinne melkein heti kun aloin tehdä näitä hommia. Samoin liityin Elvisiin, joka siis tarkoitti silloin Elokuva- ja viihdesäveltäjiä. Näin ollen siis kaikki musiikki, jota olen tehnyt, on mennyt virallisesti Teostoon ja Gramexiin ja niin poispäin. Mitään sellaista villiä kamaa en ole tehnyt missään vaiheessa. Ja sen vuoksi Teosto-tulot olivat yhdessä vaiheessa aika huomattavat, siis minun mittapuuni mukaan, kun olen kuitenkin köyhänä poikana aloittanut.

Olet siis ollut tyytyväinen Teoston asiakas?

– No kyllä. Ja muistan nekin ajat, kun Teostosta sai vielä hakea rahaa kassalta. Kyllähän siellä kävi säveltäjiäkin vihjaamassa, että nyt olisi vähän rahasta pulaa. [naurua] Enää se ei onnistu, kun tilitykset tulevat tasaisesti pari kertaa vuodessa. Mutta se oli sitä aikaa.

Minkälaiseksi koet oman taipaleesi Elvis ry:n jäsenenä?

– Kuulun tosiaan siihen ensimmäiseen porukkaan, siihen aikaan kun se vielä oli Elokuva- ja viihdesäveltäjät. Jäsenyydellä ei ole ollut merkitystä työn kannalta esimerkiksi niin, että sitä kautta olisi saanut enemmän hommia. Ja taloudellisissakin kysymyksissä olen voinut yleensä määritellä taksani itse, en ole käyttänyt mitään tariffeja. Elvis, Teosto ja muut vastaavat järjestöt ovat olemassa siksi, että muusikot saisivat palkkansa, mikä on tietysti oikein. Minä olen tehnyt sikäli poikkeuksellisen uran muusikkona, että tulopuoli on tullut vähän erilaisesta mediasta. Nykyään olen sitä mieltä, että uusiin medioihin liittyvät sopimus- ja oikeuskysymykset ovat niin spesifejä ja monimutkaisia, että niitä ei voi kovin helposti ymmärtää. Olen ajatellut koko asian niin, että minun ei tarvitse ymmärtää Loviisan ydinvoimalan tekniikkaa, jos haluan sähköä kotiin. Minulle riittää kun tiedän missä valokatkaisija on. Nostan hattua Fuhrmannille ja muille, jotka hoitavat asioita toisten puolesta ja pysyvät niistä perillä.

Olet aloittanut urasi jo varhain, 1950-luvulla, mutta ollut mukana myös 1990-luvulla tietokoneiden aikakaudella. Jos ajatellaan pelkästään tänä aikana tapahtunutta edistystä musiikin tallentamisessa ja käsittelemisessä, niin miten koet sen?

– Olen tehnyt suurimman osan urastani siihen aikaan, kun käytettiin vielä kynää ja paperia, ja tietokoneet tulivat mukaan vasta aivan lopussa. Tutustuin syntetisaattoreihin joskus vuoden 1985 tienoilla, kun pianisti Tuomo Tanska toi studioon Yamahan DX 7:n. Minä ajattelin että hitto soikoon, tämähän on hyvä, tällä saa aivan uutta klangia. Oli nimittäin ollut sellainen tunne monta kertaa, että kun pienellä kokoonpanolla työstää musiikkia, niin se kuulostaa pohjimmiltaan aina samalta. Ja jotenkin halusi saada sitä soundia deformoitua, että instrumentit eivät tule kappaleesta mieleen selvinä kuin huonekalut. Pyrin siis siihen, mistä en tänä päivänä aina pidä: että kun kuulee jonkin kappaleen, mieleen tulee vain soundi josta ei tunnista soittimia. Kun syntetisaattorit ja tietokoneet tulivat mukaan, kyllä minä koin sen suureksi avuksi. Ostin itsekin pian pari syntetisaattoria.

Millä tavalla kuuntelet tämän päivän mainoksia ja jinglejä? Mitä kuulet niissä?

– Tuo olikin vaikea kysymys. Olen kiinnittänyt tuohon huonosti huomiota. Olisikohan se sitten niin, että nykyinen soitinnus on tullut niin itsestään selväksi, että sitä ei edes huomaa. Se on niin usein kitaravetoista ettei sitä edes noteeraa. Mutta sitten jos siellä on fonia tai jotain muuta pilliä, niin silloin saattaa korva kiinnittää huomiota ja todeta että ahaa, nyt on yritetty jotain muuta. Mutta noin yleisesti täytyy sanoa, että tällä hetkellä ei ole kovin vahvoja mielikuvia mainosmusiikista. Se voi johtua siitäkin, että olen kuunnellut sitä huolimattomasti. Tai sitten syy voi olla mainosten luonteen muuttumisessa. Jos ajatellaan jotain Ajatar-mainosta, niin onhan se aika alleviivaava, nykyään jo naiivin tuntuinen. Sanomaa ei nykyisissä mainoksissa korosteta enää samaan tapaan.