Varkautelaissyntyisen sanoittaja-runoilijan tuotantoa on tulossa syksyn mittaan poikkeuksellisen paljon julki ja vihdoin Itkonen julkaisee sooloalbuminkin. Ensin kuunneltiin sen raakamiksauksia, sitten haettiin vähän eväitä kaupasta ja lopulta pantiin haastattelunauhoitus käyntiin…

Jukka Itkonen syntyi 7. lokakuuta 1951 Varkaudessa. Ensimmäinen muistikuva kotikaupungista on sodanjälkeinen rakennusbuumi.

– Ilmeisesti äidin sylissä näin ikkunasta kuinka vastapäätä rakennettiin taloa. Sitähän tapahtui siellä kaiken aikaa.

Itkonen asui isänsä rakentamassa talossa puolivuotiaasta vuoteen 1973. Isä oli kotoisin Heinävedeltä ja äiti monilapsisesta varkautelaisperheestä.

– Äitini aloitti Ahlströmillä – sehän omisti siihen aikaan lähes koko kaupungin – juoksutyttönä, siihen aikaan ei ollut sähköpostia eikä faksia, ja eteni konttoristiksi.

Isäni taas oli sähköteknikko, heikkovirta- ja voimavirta-, kuulemma, näistä mitään ymmärrä… Ahlströmillä hänkin, konepajan piirustuskonttorissa. Isäni kuoli 45-vuotiaana ja hän oli jo kolme vuotta aiemmin halvautunut. Taisin olla 11-vuotias hänen kuollessaan. Viisi vuotta nuorempi veljeni on liikuntasosiologian professorina Jyväskylän Yliopistossa.

Jouduit sitten perheen mieheksi aika nuorena…

– No periaatteessa, mutta äitini meidät koulutti, ei tarvinnut mitään rahoja tuoda kotiin. Olin kuitenkin joka kesä töissä risusavotassa. Isäni kuoleman jälkeen kuljin paljon setäni mukana metsätöissä, hän oli Ahlströmin piirityönjohtaja, ja pääsin seuraamaan mm. metsäkauppojen tekemistä.

Oliko vielä tukkilaisia?

– No, eipä juuri, mutta kyllä puuta siihen aikaan enimmäkseen uitettiin, mutta nipuissa. Osa minun ikäisistäni oli uittotöissä.

Kuinkas musiikki tuli kuvioihin?

– Äidillä on ihan kelpo lauluääni, isästä en muista. Eipä meillä ollut juuri äänilevyjäkään.  Kun levysoitin sitten hankittiin, tuli kaupanpäälle Brita Koivusen levy Neiti Sievänen ja minä [T. Skogman-S. Puhtila] ja se oli pitkään ainoa levymme.

Mutta ikätoverit soittivat, radiosta etsittiin rock’n’rollia ja välitunnilla mentiin Varkauden Keskusbaariin kuuntelemaan Rollareita jukeboxista. Jukka kuului virallisesti ”Rolling Stones -puolueeseen”. 

– Kyllä Beatlesiakin salaa kuunneltiin, se oli toisella tavalla hyvä yhtye, ja nyt vanhempana se kiinnostaa enemmän. Sillä tavalla vähitellen innostuin musiikista ja aloin ostaa levyjä.

– Vähän ennen isän kuolemaa ostettiin mulle kitara ja kaverit sitten opettivat, mutta suhtauduin siihen soittamiseen laiskahkosti. 

Sen sijaan kirjoittaminen paljastui Itkosen lajiksi, vaikka koulunkäynti ei nyt niin kiinnostanut. 

– Kävin kyllä kokeissa, mutta muuten enemmän istuin kahviloissa ja kuppiloissa kuuntelemassa kun vanhat miehet kertoivat Varkauden historiasta. Veljeni on muuten kirjoittanut Varkauden historian.

VARKAUDEN SUURUUKSIA

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen 1971 Itkonen kävi pyrkimässä Tampereen Yliopistoon. Tie tiedotusopintoihin ei avautunut, mutta se ei estänyt aloittamasta toimittajan uraa.

– Mä rupesin senttaamaan lehtiin ja tuurasin lomia. Rahat tulivat vähän eri puolilta. Magyar-yhtye teki ensimmäisen singlensä 1970 ja mä tein niille sitten laulutekstejä; pääsäveltäjänä bändissä oli Harry Gunaropulos.

Varkaudessa perustettu bändi voitti Nuoren Voiman Liiton kilpailun, jonka palkintona oli levytyssopimus. Itkonen oli jo aiemmin tehnyt heille covertekstejä.

– Ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta bändin piti levyttää suomeksi. Eräänä päivänä Magyarin basisti Renne Angelvuo tuli herättämään ja sanoi, että nyt ollaan menossa Pitäjänmäelle levyttämään ja pitäisi saada suomenkieliset tekstit. Keikka-autossa kirjoitin vihelletyn sävelmän perusteella toisen tekstin, Saastepilkku, josta tuli luonnonsuojeluvuoden juhlalevy. Ja A-puoli Elävien hauta syntyi sitten Loven kahvilassa ennen levytystä.

– Jim Pembroke lauloi toista ääntä. Hänhän asui Varkaudessa pitkät ajat, koska hänellä oli siellä naisystävä. Hän taisi aloittaa bänditouhut ja esiintymisen siellä. (ja mitä sitten tapahtui voi lukea SELVISistä 04/2003…)

Entä millainen hahmo Esa Pakarinen oli Varkaudessa?

– No, hän oli usein samoissa sukutilaisuuksissa, en tiedä olemmeko jotain sukua, mutta tutustuminen jäi kohteliaaseen nyökkäykseen. 

Sitten 70-80-lukujen taitteessa Pakarinen jätti Itkoselle soittopyynnön paikalliseen musiikkiliikkeeseen. Pakarinen sanoi, ettei aiemmin ollut ottanut yhteyttä, koska oli pitänyt Itkosta rokkijätkänä.

– Pakarinen oli hyvin täsmällinen ja odotti muiltakin sitä. Tapaamiseen menin aina varmuudeksi hyvissä ajoin ja näin kuinka Pakarinen tuli autolla parkkipaikalle, vilkaisi kelloa, käveli pari kertaa hotellin ympäri ja astui sisään vasta tasan kello kuusi.

Esa Pakarinen ei kuulemma suvainnut, että bändissä ollaan humalassa. Hän myös antoi soittotunteja nuorille varkautelaisille ja vaati soitto-oppilailtaan samaa vakavuutta ja passitti kotiin, jos vähäänkään tuoksahti viinalta.

– Sittenhän me tehtiin Esan kanssa tiettyjä juttuja, vähän ennen kuin hän sitten sairastui niin, ettei voinut enää esiintyä. Tehtiin radion kantanauhoille 13 lastenlaulua. Esa sävelsi ne kaikki. Ensin mentiin kirjastoon katsomaan Savon kansan vanhoja runoja ja valittiin sieltä runomitat. Ne piti levyttääkin, mutta sitten hän joutui sairaalaan pysyvästi. Silloin me oltiin paljonkin tekemisissä.

– Asuttiin silloin ihan vastapäätä sitä aluesairaalaa ja vein Esalle aina luettavaa. Veikko Huovisen kirjoihin hän oli mieltynyt ja Joe-Setä on viimeinen kirja jonka Esa luki.

– Esa antoi mulle sellaisen keltaisen Agfan kasetin ja sanoi, että ”kun hänestä nyt aika jättää, niin kuuntele mitä siinä on.” Hautajaisten jälkeisenä päivänä kuuntelin: Esa soitti siinä klassista musiikkia – siis sitä, mitä haitarille on sävelletty.

– Sitten olisi pidempi tarina, kun toimitimme Esan kanssa murrerunoilija Kalle Viänäsen runoja. Jaakko Salo sitten hoiti sen postuumisti julkaisuun nimellä Savolainen kalakukko. Jaakko Salonkin tunsin Varkaudesta, vaikka hän ei ollut sieltä syntyisin, niin hänen vanhemmillaan oli siellä kangaskauppa. Ja vielä pitää mainita Kari Tuomisaari, joka on kotoisin parinkymmenen metrin päässä meiltä.

SAVOLAISUUDESTA JA KIRJOITTAMISESTA

– Ei meilläkään kotona leveää savoa puhuttu, isäni taisi puhua lähestulkoon yleiskieltä. Mutta sukulaiset Heinävedeltä kyllä puhuivat sitä.

Vaikuttivatko sinuun ne vanhojen äijien jutut, jos eivät foneettisesti, mutta ajatuksenjuoksuun sillä lailla, että tykkäät leikkiä kielellä ja ajatella kierosti?

– Kielellä leikkiminen on vaarallista. Kirjoittaminen on lähinnä tiivistämistä ja varmaan savolaisilla ihmisillä on se ongelma, että on liian vuolas. Aikansa kesti, että oppi ja raaski ruveta viivaamaan runoista ja muista niitä rivejä pois. Mutta varmaankin se on se savolaisen lauseen rytmi, joka tarttuu vääjäämättä.

Meinaatko, että savolaiselle olisi luontevampaa kirjoittaa tiiliskiviromaani kuin lauluteksti?

– Päätalo ei oo savolainen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, että aloitteleva kirjoittaja haluaa näyttää kaiken mitä osaa. Eihän tauluakaan maalata täyteen, vaan taulussa tai runossa ihan yhtä olennaista on se, mitä siitä uupuu kuin mitä siinä on. Ajan mittaan oppii katsomaan itseään ulkopuolisena siten, että ”mitä minusta nyt tuli?”. Tai vielä pikemmin niin, että minuun TULEE jotakin eikä että minä TEEN jotakin.

Sitähän on moni mestari, mm. Lasse Mårtenson, sanonut, että kaikki musiikki on olemassa, tarvitsee vain kuunnella. Se on amatööri, joka luulee keksivänsä jotain aivan ainutlaatuista ja on huolissaan, että tulee plagioiduksi. Totta kai se joku persoonallinen kipinä pitää olla mukana.

– Ihmisen elämä on minusta henkisen kasvun prosessi ja kun tietyllä tavalla saavuttaa sellaisen olemassaolon tilan, että jollain tavoin sä olet osa tätä universumia, et suurentele eikä vähättele omaa osaasi ja oot sillä lailla vastaanottavainen, että se mitä kuulet ja näet, se kulkee sinun kautta, suodattuu ja tulee sitten ulos. Eli minusta kirjoittamisen tärkein puoli on oppia kuuntelemaan.

– Ihan niin kuin sanoit Mårtensonista: kun mä kirjoitan, mä tiedän, että se on olemassa. Ja sit kun se on siinä, sä kirjoitat sen. Se on sitä kirjoittamista.

Mikä on muuten suhteesi Juiceen? Juicehan oli sua vuotta vanhempi, lähti Savosta sinne Tampereelle opiskelemaan ja jäi sille tielleen.

– Kuulin Juicen olemassaolosta varmaan tuottaja Måns Groundstroemilta, kun Magyar teki Lahdessa ainoaksi jääneen albuminsa ”Uusiin maisemiin”, että semmoinen tyyppi oli käynyt. Ymmärsin niin, että soittotaitoa ei oikein ollut, mutta selvästi semmoinen juttu, joka on erilaista.

– En tiedä mikä juttu siinä on, mutta en ole oikein koskaan pitänyt Juicesta. En häntä kyllä tavannutkaan kuin muutaman kerran. Joku kumma siinä on, mutta me olemme niin toisenlaisia. Juicella on minusta vähän liikaa jotain pientä negatiivisuutta ja vähän sitä makua, että ”katsokaa, miten näppärä mies minä olen”. Annan kyllä kaiken arvostukseni ja kirjoittelin joistain Juicen levyistä arvosteluita lehtiin. En väheksy ketään, josta minä en pidä, mutta Juice ei ole kyllä vaikuttanut kirjoittamiseeni oikeastaan tuon taivaallista.

– Tästä savolaisuudesta vielä se, että Varkaushan oli hyvin erikoinen paikka, Juankoski tietyssä mielessä ehkä samanlainen. Kun Varkaus oli tehtaan ympärille syntynyt, se ei missään nimessä ollut savolainen paikkakunta niin kuin joku agraariseutu tai kyläyhteisö. Väkeä tuli koko ajan muualta: siellä on vieläkin ruotsinkielinen koulu ja oli saksalaisia…

Millainen oli kulttuurielämä?

– Yritin pysyä siitä kaukana. Minusta se kulttuurielämä oli siellä baareissa. Mutta kuuluin minä kirjailijayhdistys Kirjavarkauteen ja kyllä siellä oli monta ihmistä, jotka auttoivat minua lehdistösuhteillaan, että pääsin kirjoittelemaan lehtiin.

NAIVISMIA

Miten sinut sieltä Varkaudesta sitten löydettiin?

– Tietenkin Magyarin albumi aiheutti kysyntää, mutta samoihin aikoihin voitin myös huomattavan näytelmäkirjoituskilpailun ja Otavan nuorille kirjoittajille tarkoitetun kilpailun. Eli silloin 1974 tavallaan juna lähti kun tuli levy, näytelmä ja kirja. Minulle kävi selväksi, että tälle alalle haluan jäädä. Mutta tietysti jollei vaimoni Inga olisi ollut vakituisissa töissä, niin olisi ollut tavattoman vaikeaa.

Kaiken takana on tietenkin nainen, Itkosillakin. Jukka ja Inga tapasivat jo vuonna 1969, mutta menivät naimisiin vasta 1982, kun poika Juho teki tuloaan.

– 1974 oli siis ratkaiseva. Sitten kirjoittelin mm. näytelmiä, mutta seuraava isompi homma oli kun Pedro Hietanen teki Naivismia-levyn 1984. Raittisen Jussi oli tekemässä lastenlevyä Jussi merihädässä. Pedro oli kuullut joitakin juttujani ja pyysi minulta tekstejä sitä varten.

Itkonen teki Pedrolle muutaman tekstin, mistä tämä innostui tilaamaan sitten kaikki tekstit tulevalle soololevylleen Naivismia. Sen hitti oli Palmu ja tähti eli ”äidin neuloma käärmeennahkainen takki”, joka oli siitä erikoinen että se soi radiossa sekä aikuisten että lastenohjelmissa. Juhannusaatto eli terveisiä William-sedälle on taas allekirjoittaneen ylivoimaisia suosikkeja Itkosen tuotannossa.

– Sen albumin jälkeen kyselyjä alkoi tulla tietysti lisää, mutta silti ohessa kirjoitin koko ajan runoutta. Mä oon sillä tavalla sekaisin kirjoittanut ja se on hyvä, koska jos joku juttu ei kulje, voi siirtyä toiseen. Mulla on nytkin useamman kirjan käsikirjoitus lähes valmiina.

Otavan debyytin jälkeen Itkonen oli välillä muiden kustantajien leivissä, mutta palasi Otavan kirjailijaksi. Omien teosten lisäksi on syntynyt liuta suomennoksia. Itkonen kiittelee yhteistyötä.

– On hyvä, että on kustannustoimittajia, jotka eivät ole liian tuttuja, mutta niin tuttuja, että uskaltavat sanoa päin naamaa, että ”mitä sinä nyt tuommoista kirjoitat” ja voin vastata, että ”minäpä sanon miksi”… Sellainen hienovarainen ja hyvä vuorovaikutus.

Sitten vielä tämä musiikkiteatteripuoli: ensimmäisen kerran törmäsin nimeesi, kun musiikinopettajani Reijo Karvonen ja Esa-Markku Juutilainen tekivät kanssasi Helsingin Lasten juhlaviikoille Kirpun matka maailman ääriin -musiikkisadun.

– Koulukaverini Esa-Markku otti yhteyttä ja siitä se lähti. Ona Kamu oli silloin niin pieni, että esitti sitä kirppua. Sittemminhän Ona on laulanut paljonkin äitinsä Marjatta Meritähden ja minun laulujani. Kirppuhan on levytettykin ja tein aiheesta myöhemmin vielä kirjankin. Kirppua esitettiin aikanaan paljon myös kouluissa ja radiossa. 

MARSTION JA SORSAKOSKEN SANOITTAJAKSI

Pedro Hietanen oli 80-luvulla EMIn kotimaisen tuotannon päällikkö ja hänen kauttaan poiki Itkoselle lisää sanoitushommia. Kun Harri Marstiolle alettiin suunnitella suomenkielistä levyä, Pedro järjesti Itkosen ja Marstion tapaamisen.

– Minun piti junalla mennä Kouvolaan ja Harri tuli vastaan. Vähän aristelin tavata ventovierasta ihmistä, jonka kanssa vielä pitäisi ryhtyä yhteistyöhön. Niinpä aluksi oli tavattoman vaikeaa keksiä sanottavaa ja vähän jännitti, mutta sitten ajettiin Marstion vanhempien mökille Mäntyharjulle, lämmitettiin sauna ja alettiin jutella musiikkimausta ja muusta…

– Jos tekee jollekin ihmiselle jotakin muuta kuin ihan yhdentekevää tekstiä, on syytä tuntea minkä kaltainen persoona, mistä hän on kiinnostunut jne. Ja kyllä se sillä mökkireissulla valkeni, että pystymme yhteistyöhön Marstion kanssa. Ensimmäinen albumi Strip-tease syntyikin kokonaan tekstieni pohjalta, olisiko ollut yksi teksti jonka tein melodiaan.

Topi Sorsakosken & Agentsin In Beat -levylle Itkonen teki yhden cover-tekstin mutta seuraaville sitten jo useampia.

– Joskus tein lyhyelläkin varoitusajalla ja menin studioon vaikka yöllä kun hälytettiin. Kaiken lisäksi meistä tuli hyviä kavereita Pulliaisen veljesten, Topin ja näitten kanssa.

– Nythän tää viimeisin bändin Renegades-juttu tuli, kun Esa Pulliainen soitti ja kysyi vieläkö kiinnostaisi ja minä olin oikein innoissani. Vielä kun tää Renegades, niin… Mä olin pikkujätkänä Varkauden seuraintalolla seuraamassa konserttia. Nehän oli ihan hulluina ihmiset, kun se oli englantilainen yhtye, melkein pisti pirtin pirstaleiksi siellä…

Jotenkin se oli suorastaan kunniajuttu tehdä se.

Ja nyt vielä tutustuit sitten Kim Browniin?

– Sattumoisin suomentaja Mika Tiirinen kysyi haluanko tavata Kim Brownin. Mä olin silloin tehnyt jo nämä suomenkieliset tekstit ja vastasin totta kai. Hän sanoi tietävänsä, missä baarissa Kim yleensä aina istuu, ja pyysin soittamaan, kun Kimiä seuraavan kerran näkyy. Halusin myös näyttää suomenkieliset sanoitukset.

Kim Brown ja Jukka Itkonen löysivät nopeasti yhteisen sävelen ja voi olla, että he tekevät vielä laulujakin yhdessä.

TOSKANAN JA PARIISIN TAIVAIDEN ALLA

Tästä sattumasta keskustelumme singahtaa sattuman olemuksen pohdinnan kautta matkailun avartavaan vaikutukseen.

– Mulle on ollut tärkeää näitten vuosien varsilla, että olemme olleet paljon ulkomailla. Nytkin vähän aikaa sitten Pariisissa. Siellä on kertynyt paljon tuttuja Montmartrella: viime reissulla otin osaa heidän vuotuiseen petanque-turnaukseensa ja tulin kolmanneksi.

Italiassa Itkonen on viettänyt enemmänkin aikaa, Luccan provinssissa sijaitsevassa Bargassa. Paljon ystäviä on sieltäkin kertynyt ja paikallisilla festivaaleilla on tullut kallistettua kuppia milanolaisten oopperalaulajien kanssa.

– Ulkomailla esineet ovat erinäköisiä, ihmiset, tyyli… Se virkistää päätä sillä tavalla, että näkee uniakin ihan hirveästi. Alitajunta ja kaikki toimii aktiivisemmin. Se on kuin joku kylpy.

– Osaa myös nähdä Suomen hyvät puolet ja huonot puolet, kun on vertailukohta. Esimerkiksi kun menee kysymään siitä kylän asemalta, koska menee junia Firenzeen, ne suurin piirtein sanoo, että käy Firenzestä kysymässä.

Kyllä mullakin yksi diplomityö oli vuokraemäntäni maksamattoman puhelinlaskun jäljiltä suljetun liittymän uudelleenavaaminen Milanossa.

– Oliko eväät mukana…? 

Juu, mutta vielä sanoittamisesta: mitkä ovat olleet omituisimpia toimeksiantoja?

– Eipä juuri tule mieleen. On pyydetty ja olen tehnyt. Ehkä on pyydetty juttuihin, joissa on katsottu tekstillä olevan jos ei keskeinen niin kuitenkin jonkinmoinen merkitys.

– 3000 metrin esteet on eri kuin 1500 metrin juoksu. Iskelmässäkin on eri lajeja, mutta sen sisällä pystyy tekemään monenlaista… sen ei tarvitse olla ihan yhdentekevää.

Oletko koskaan tehnyt niin, ettei ole ollut esittäjä tiedossa?

– Enpä juuri. Paula Koivuniemelle olen muutamia tehnyt, Katri Helenalle, Kari Tapiolle, eipä niitä hirmu monia ole. Sitten tietysti Topi. Nää on varmaan ne keskeiset.

Aika lailla ykköskaartia. Onko joku jolle olisit halunnut kirjoittaa?

– Ei oikeastaan, koska jos ne haluaa, että minä teen, niin kyllä ne ottaa yhteyttä. En sano tätä kehuakseni itseäni, mutta minun on vaikea mennä tyrkyttämään, että tässä on hyvä teksti.

SOOLOLEVYÄ PUKKAA

Itkonen lisää, ettei onnekseen ole ollut riippuvainen pelkästä sanoittamisesta, vaan on elänyt myös kirjoilla ja käännöksillä. Luomisvoima on purkautunut myös maalaamiseen ja nyt Itkonen debytoi levyttävänä solistina.

– Siellä on joitakin todella kauan sitten tehtyjä biisejä, jotka olen todennut viisaammaksi esittää itse. Mä olen laulanut niitä kavereiden kesämökeillä ja nuotioilloissa, joten ihan tutut tuntevat jotkut biisit, mutta uusimmat on tehty ihan tänä vuonna.

Mikä on albumin nimi?

– Joko teitä on rakastettu?

Vakava sairaus rohkaisi Itkosen äänitysstudioon.

– Ajattelin, että se on korkea aika tehdä, koska sairaus oli sen verran vakava, että siitä ei voinut olla täysin varma selviääkö siitä. 

Myös tuttu yhteistyökumppani Mikko Perkoila rohkaisi ja lähti tuottamaan levyä Roima-musiikilleen. Mukaan lähtivät myös monet tutut soittajat talkoohengessä.

– Mä täysin ymmärrän, että jos lähetän nuo johonkin isoon levy-yhtiöön eikä mulla ole varaa hankkia semmoisia rytkyjä kuin Lordilla, että näyttäisin pesukoneelta, niin eihän se mene läpi. Nythän alkaa olla niin, että joka toinen vastaantulija on tangoprinssi, -prinsessa tai Idols-tähti. Ajattelin, että tulisi yksi tavallinen Itkonen sinne sekaan.

Saako sanoa, että ainakin tuossa kuulemassani linjuriautoaiheisessa kappaleessa jonkun penkin takaa virnistää myös Esa Pakarinen?

– Tietysti. Silloin kun olin ihan alakoulupoika, niin isän polkupyörän tarakalla kuulin hänen hyräilevän näitä ja mitä radiosta tuli: Helismaata ja kaikkia. Ne on vääjäämättä jäänyt päähän. Ja Puupää-elokuvat on moneen kertaan nähty lähiteatterissa lastennäytöksessä.

Lokakuun viimeisenä iltana muuten ELVISin lauluntekijäklubilla kuullaan Itkosta Kati Pellisen tulkitsemana sekä myös Itkosta itseään laulamassa ja lausumassa tekstejään.

MUISTELEMAAN EI VIELÄ EHDI…

Löytyykö pöytälaatikosta vielä paljon julkaisematonta tavaraa, paitsi että muistelmat on päässä?

– Löytyy. Mulla ei kyllä ole ollenkaan lineaarinen muisti eli jos kirjoittaisin muistelmat, niistä ei tulisi sellaista lapsuus-nuoruus -kronologista. Totta kai tekisi mieli, kun oon kiertänyt ja nähnyt paljon työni ansiosta ja siellä voisi olla jotain kulttuurihistoriallisesti merkittävää.

– Nyt vain on niin monta kässäriä kesken, kaunokirjallista hommaa… Toivottavasti mä nyt selviän näistä sairauksista, yksi leikkaus on edessä. Aina olen tehnyt reunamerkintöjä ja aloin pitää päiväkirjaa vuonna 1985. Mulla on niitä nelisenkymmentä paksua päiväkirjaa. Ne on kyllä osaksi myös kaunokirjallisia juttuja eli siellä on joidenkin tekstien ensimmäisiä versioita seassa. Päiväkirjan pitäminen on mulle hirveän tärkeätä, vähän kuin verryttely tai lenkkeily urheilijalle: siinä on kuitenkin kielen kanssa tekemisissä. Melkein aloitan päivän kirjoittamalla muutaman rivin.

Entä lopetus? Joskus vielä panen tietokoneen päälle uudestaan, kun joku ajatus ratkeaa tai kirjoitan sen paperilapulle.

– Päiväkirja yöpöydällä on kätevämpi, varsinkin jos tulee sähkökatko. Nuorempana saatoin valvoa paljonkin ja oikeanlaisen väsymyksen tilassa, jos ei ole ihan nuokuksissa, kyllä aukeaa joitain portteja.

Jos mennään sitten kemian puolelle, missä promillerajassa ne portit menevät kiinni?

– Nousuhumalassa voi panna ideoita ylös ranskalaisin viivoin ja katsoa seuraavana päivänä. Ei niistä yleensä ole mihinkään. Mutta jos ei ole kovin kova kankkunen, niin kun ravitsee itsensä, saattaa olla sellainen tila, että kannattaa panna lauseita ylös paljonkin…

Soololevyn lisäksi Itkoselta on juuri ilmestynyt myös lastenrunokokoelma Taikuri Into Kiemura (Otava), jossa kerrotaan eri ammateista presidentistä lakaisukoneenkuljettajaan, ja lokakuussa on luvassa yli 200 Itkosen laulutekstin kokoelma Miljoonan markan pakarat (Lamplite) ja vielä yksi suomennoskin. KOM-teatterissa valmistuu juuri Kaj Chydeniuksen Neljä vuodenaikaa -laulusarja ja keväällä Annantalolla on luvassa Itkosen taidenäyttely. Hengästyttävää tuotteliaisuutta!

Ootko muuten tehnyt levynkansia?

– Joo, ainakin Perkoilan Mikolle, mutta siinä lajissa olen ihan harrastaja. Omaan levyyn tulee akryylimaalaukseni Painonnostajat lennättävät leijoja, koska minua on aina kiinnostanut painovoima ja lentäminen. Jos ihminen osaisi lentää, olisin tosi onnellinen.

Itkonen kertookin tarkkailevansa luonnossa varsinkin lintuja ja tekeillä on myös kirja linturunoja.

TAITEILIJAN TARKOITUS

Kuinka yhteiskunnallisena taiteilijana pidät itseäsi? Suuri osa tuotantoasi on lapsille ja nuorille, mutta romanien vainosta natsiajan Budapestissa kertova Astoria on aika lailla aikuisten juttu. 

– Se lähti Ari-Matti Hedmanin ideasta ja aiheesta ja on sikäli poikkeus tuotannossani. Mutta kaikki asiat tietyssä mielessä ovat yhteiskunnallisia. 

[Lahden kaupunginteatterin Astoria-musikaalin synnystä voi muuten lukea SELVISistä 03/2003.]

Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on poliittinen teko.

– Kyllä, jos sitä niin ajattelee, mutta puoluepoliittiselta kannalta en tunne hirveän voimakasta mielenkiintoa. Monet asiat kun syrjästä seuraa, näkee vähän tarkemmin, mutta äänestämässä käyn.

Sitten puhutaan Jukan kanssa vähän politiikkaa, mutta se olisi toisen session aihe…

Voisiko sanoa, että taiteilijana olet ajatellut oman panoksesi siten, että tuotat iloa, ajatuksia, hyvää taidetta ja eväitä pärjäämiseen?

– Kyllä voi. Se on se yhteiskunnallinen tekoni. Aikanaan kävin paljon koulukiertueilla ja erilaisissa tilaisuuksissa ja kun näkee, että jotkut ihmiset itkivät lukiessani esim. Veijo Varpusesta. Silloin olen tehnyt sen, mihin vilpittömästi pystyn. En minä mene sinne paasaamaan, että lukekaa, lukekaa…

– Parasta palautetta on myös, kun oppilaiden joukosta joku nahkatakkijätkä tulee pyytämään nimmaria ja kysymään ”onks sun kirjoja kirjastossa”. Silloin tuntee, että on välittänyt jotain toiselle. Eihän kirjallisuus propagandaa ole, se menee ihmiseltä ihmiselle, jos on mennäkseen. Siinä se on se yhteiskunnallinen teko. Mutta onhan sitä täysin voimaton, jos ajattelee sitä suhteessa sähköisten viestinten voimaan.

– Minusta taide on myös sitä, että on kanssakäymisessä ihmisten kanssa tai kanssakäyminen on taidetta. Vanhan ihmisen auttaminen kadun yli on ihan yhtä tärkeää kuin joku runo. Entistä enemmän iän myötä olen tullut siihen tulokseen, että hyvä runo tai laulu on ojennettu käsi.

Sitten puhutaan vielä vähän tekijänoikeustuloista ja vinyylilevyistä. Lopuksi pyydän terveisiä ELVISin kollegoille, mutta kysymys on liian vaikea vastattavaksi oikopäätä suullisesti. 

– Kun en minä niitä monia oikein tunne. Markus-setähän sanoi: ”Muistakaa syödä kaurapuuroa ja hiihtää kouluun kesät, talvet.” Eikös se nyt siinä ole, koska se jäi mieleen. Ja nyt Markus-setä lähtee ostamaan hattaraa.

Terveisten sijaan Jukka kaivaa esiin pari aanelosta: otteen päiväkirjastaan ja tulevan soololevynsä yhden laulun. Kun Itkonen on lähtenyt, luen tekstit. Niissä papereissa onkin pyytämäni. Ja kyllä jää mieleen.

Itkosen päiväkirjasta:

”Ei ole mielekästä mennä selittämään tekstejään kuuntelijoille, runot ja laulutekstit eivät ole mitään totuusväittämiä, ne ovat, sanotaan nyt demokraattista kielenkäyttöä, jokainen voi tajuta lauseet omalla tavallaan. Lauseet synnyttävät mielikuvia, ja niin kuulija tavallaan osallistuu tekstin kirjoittamiseen. Hän kirjoittaa niitä koko ajan uusiksi, huomenna eri tavoin kuin eilen, viiden vuoden kuluttua eri tavalla kuin tänään. Lauseet ovat eläviä olentoja, niitä voi silittää ja ottaa syliin, niille voi vapaasti nauraa, raapia päätään hyväntuulisen hämmästyksen vallassa. Vapaa assosiointi on terveellisempää kuin alituinen kieltäminen ja myöntäminen, pään pyörittäminen tai nyökyttely.

Ihmiset tulevat harvoin ajatelleeksi, miten paljon meitä hallitaan kielen avulla, yleistysten ja yksinkertaistusten, kun kieli luutuu ja käsitteet lyödään lukkoon, otetaan vastaan itsestäänselvyyksinä, ne sulkevat ihmisen huoneeseen, eivät avaa huoneen ovea. Aina kun pyritään hallitsemaan, kieli, jokainen sana muuttuu propagandistiseksi, mainokseksi. Poliitikkojen kaikki julkisuudessa lausumat sanat ovat mainoksia. He ovat osansa valinneet, kenties vanhoina, muistelmissaan lakkaavat mainostamasta, jos silloinkaan.

Jos pystyisin, loisin uuden kielen, meidän pitäisi taas oppia puhumaan kuin lasten. Tekemään löytöjä, keksimään, keksiminen tekee ihmisen onnelliseksi, poskilihakset lakkaavat kiristelemästä, hymy ilmestyy kasvoille. Uuden kielen luominen olisi paluuta tulevaisuuteen, koska en pysty keksimään uutta kieltä, keksin runoja, nekin ovat tavallaan uutta kieltä, pyyteetöntä, kuin vilpitön kädenojennus. Kirjoitan lauluja, se on keksimistä, ja taulujen maalaaminen, sekin on keksimistä. Tässä mielessä taiteilija on lapsen kaltainen, utelias, ja havaitsee ympäristöstään kaiken aikaa uusia piirteitä ja vivahteita, luo joka hetki itselleen uutta maailmaa.

Moni sanoo, että elämä pitää ottaa vakavasti. Enpä tiedä. Sen kyllä tiedän, että sattumalta olen tähän maailmaan tullut ja sattumalta lähden täältä pois. Sanon mieluummin, että elämä pitäisi ottaa rehellisesti, sillä joka valehtelee itselleen, valehtelee kaikille.

---