Olen seurannut tekemisiäsi 70-luvun puolivälin kieppeiltä, eli siitä saakka kun näin sinut ensimmäistä kertaa keikalla soittamassa Kirkan Islanders-bändissä Helsingin Tavastialla. Rekisteröin nimesi myös säveltäjänä sen myötä, ja ensimmäistä omaa levyäsi muistan kuunnelleeni musiikkikirjastossa tuoreeltaan vuonna 1979. Sittemmin olet tehnyt yhteistyötä vaikka kenen kanssa, ja kyllähän maamme musiikkibisneksen vuosissa on jaksoja, jolloin nimeltäsi ja musiikiltasi ei kukaan yksinkertaisesti ole voinut välttyä. Olen lukenut, että laulanut olet jo ennen puhumista ja mandoliinia soitit ennen kouluikää.

– Niin se meni. Lauloin ja soitin mandoliinia, jonka isältäni sain. Isä harrasti pelimannisoittoa, kävi jonkun verran tansseissa keikoillakin. Muistan myös tehneeni sävellyksiä ihan sieltä alusta asti. En mä niistä mitään muista, muuta kuin sen että oli ne jollakin tavalla ehjiä, pienimuotoisia teemanpätkiä; polkkaa, jenkkaa, valssia – mitä nyt siihen aikaan radiostakin tuli. Ennen kuin tuli Beatles! Se posahti; All my loving oli käänteentekevä kokemus. Mandoliiniinkin oli pakko tehdä pahvista sellainen Rickenbacker-kitaran alasarvi. 

Nuottikuva tavallaan selvisi ja laajeni sitten kun menin oppilaaksi varuskuntasoittokuntaan Kajaaniin. Silloin tein mahdottomasti kaikenlaisia biisejä. Nekin on jonnekin jääneet. Kun siitä sitten ponkasin Ruotsiin Boråsin puolelle kaupunginorkesteriin huilistiksi, niin silloin rock ’n rollin kuuntelu loppui, klassinen vei silloin niin vahvasti mukanaan. Kunnes sitten paikalle tuli herra [Kirka] Babitzin yhtyeineen keikalle, ja räjäytti tajunnan.

Tästäkin olen lukenut ja kuullut, että siis ”näit valon” Kirka & Islanders keikalla; onhan siinä hieno muisto.

– Joo, siellä mä kuuntelin että ”ei jumalauta, onko tommostakin?!”. Huilu jäi, ja hankin urut.

Miten paljon urkujensoitto vaikutti säveltämiseesi?

– Kyllä se paljon vaikutti, onhan se harmonisestikin hieman eri kuin mandoliini. Soittokunta-aikana olin soitellut kaikenlaisia soittimia, ja tutustuin aika hyvin monen maailmaan. Ekat sovituskurssini olen käynyt sillä tavalla, että sain käsiini Blood, Sweat & Tearsin kakkos- ja kolmoslevyt. Vuoden verran kirjoittelin niiden biisejä ylös aina kun oli aikaa. Tuntui aivan mahdottomalta saada niitä arreja ulos, enkä osaa sanoa miten tarkkaan onnistuin, mutta kyllä ne samalta kuulosti kun soitettiin niitä sitten. Siellä on kyllä sellaista tavaraa että huh-huh! Edelleen ne levyt kestää tänä päivänä kuuntelun miten vaan.

Kun olin hankkinut urut, niin esiin nousi hollantilaisbändi Ekseption, ja sehän oli urkurille taivas: klassista ja klasarihenkistä, aivan mahtavaa. Näin bändin livenäkin, ja siitä innostuin treenaamaan niiden biisejä yks’yhteen. Meni kolmekin kuukautta kuulokkeet päässä yhden kanssa. Mähän olin päättänyt mielessäni, että Kirkan bändiin on joskus päästävä, ja sattumien kautta niin sitten kävikin. Se oli Kirkalla sitä aikaa, jolloin se alkoi vetää selkeästi soul-linjaa musiikissaan. Se vaihtoi EMIlle, ja sai tahtonsa läpi. Ne ei kuitenkaan olleet kumpikaan EMI-levy mitään myyntimenestyksiä, tietynlaiseksi välivaiheeksi se jäi.

Toisella EMI-levyllä ”Lauantaiyö” on jo sinunkin biisisi, Blind Faith -vaikutteinen ”Nousin ristien taa”.

– Kieltämättä sieltä paljon vaikutteita tulikin – Steve Winwood uruissa ja laulamassa – ja Kirkan kautta kuunteluspektrini laajenikin paljon. Enhän mä mistään Blind Faith’ista tai Winterin veljeksistä [Johnny & Edgar], tai edes Stevie Wonderista tiennyt…Kirka oli keikoilla kuullut kun mä lauloin korkealta ja kovaa, ja kun sen luona Konalassa iltoja istuttiin, niin se soitti kaikenlaista hyllystään, ja sieltä me otettiin ohjelmistoa. Treenattiin monia duettolaulujuttuja.

Olitko yhtään soittanut rockbändissä ennen Islandersia – jos jätetään soittokunta-ajan jammailut pois?

– Ruotsi-aikana oli yksi bändi, jolloin mä muistan kun kuunneltiin bussissa uudestaan ja uudestaan Deep Purplen Machine Head -levyä. Sellainen hyvä urkusoundimeininki oli sitä mitä mä kuuntelin. Ja jumaliste että sitä Jon Lordin soundia koitettiin löytää vaikka millä konstilla!

Käytännön koulua

Menikö asiat niin, että säveltäjä-Halonen alkoi nousta enemmän esiin aluksi Fazer Finnlevy -konsernin populaarimusiikkituotannossa 70-luvun lopulla?

– Tavallaan kyllä, mutta ensin sovittajana, ja sekin meni Kirkan kautta. Hän puhui minusta jossain vaiheessa Jakelle [Salo], ja tietenkin mä olin höystänyt Kirkaa, että ”sano niille jotain, valmiina ollaan”. Sitten tein Jaken kanssa jotain, ja [Toivo] Kärki oli luonteva jatkumo asioille. Ensin Jakesta tuli opettaja tuotantopuolella ja sitten Topista sävellyspuolella. Ja se oli kyllä helvetin hyvä koulu. Eka iskelmäsessioni oli Taiskan ”Hei hei vaan”.

Oliko se sitä aikaa sinunkin kohdallasi, että kun oli kapellimestarina ja useimmiten samalla myös sovittajana, ja jossain määrin tuottajanakin, niin sessioissa kyseltiin että olisiko sinulla siihen jotain biisiä, tai voisitko tehdä?

– Siihen ympyrään tarjottavaksi mulla ei ollut biisejä, mun tekemät oli niin erilaisia. Mutta sitten Topin ”koulussa” se puoli valkeni.

Millainen suhde sinulla oli ja oli ollut suomi-iskelmään tuohon aikaan?

Oletko koskaan itse asiassa tehnyt ns. huttukeikkaa?

– En, sitä en ole tehnyt oikeastaan koskaan. On vain yksi kuukauden ravintolakiinnitys Sodankylässä ’73 rokkibändin hajoamisen jälkeen, jolloin vedettiin pitkät illat valssi-tango-humppaa, mutta siinä se on. Ruotsin aikoina oli muutamia pikkujoulukeikkoja ja ihan jokunen tanssi-iltakin, mutta sitä jyystämistä ei siis varsinaisesti ole ollut. Mutta kyllä mä toki tiesin kuka on Toivo Kärki. Eikä mulla suomalaista iskelmää vastaan ole koskaan mitään ollut, paitsi tietenkin teinivuosien kapina-aikaan, jolloin keikalla vedettiin vaan [Deep] Purplea ja [Uriah] Heeppiä, eikä iskelmälle siinä sijaa ollut!

Tulit kuitenkin Kirkan kanssa uudelleen esiin CBS:n puolella; kaudella jota hän melko murhaavin sanoin myöhemmin muisteli. Ensimmäinen CBS-levy tehtiin Antti Hyvärisen johdolla, mutta toiselle tulit sinä, ja se oli selvästi rockimpi otteeltaan.

– Niin olikin. Siinä oli cover-matskua enemmän amerikka/englanti-akselilta kuin Keski-Euroopasta, ja muutamia euroviisuehdokkaita. Mä tein ekan oman levyni vuonna ’79, ja sehän oli omaa musaa – tosi rock ja urkua, eli just sitä mitä halusin tehdä. Jäätyäni Kirkan bändistä ’77, niin muutamat vuodet meni, ettei me tehty mitään yhdessä. Ja tuosta CBS:n levystä [”Täytyy uskaltaa” ’83] sitten yhteistyö alkoi entistä tiiviimpänä. Flamingo-yhtiölle siirryttyämme alkoi tapahtua oikein kunnolla muutenkin.

Miten tietoisesti sinä Kisun [Jernström] ja Vexin [Salmi] kanssa väänsit tätä rockin ja iskelmän liittoa siihen aikaan, joka oli meillä 80-luvun alussa lähtenyt rockbändien puolelta liikkeelle?

– Ei se ollut tietoista. Vexi on aina sanonut, että tyyli on toisarvoinen asia jos biisi on hyvä. Tarpeeksi hyvä biisi, hyvä esittäjä, niin tyyli löytyy itsestään – kyllä mä sen allekirjoitan. Hakemalla haettu tyyli on usein tappiollinen ratkaisu.

Se on totta, mutta ajattelin siltä pohjalta, että kun ns. Pori-osasto oli lyönyt läpi tällä – jos hieman kärjistän – särökitarat mutta mollibiisit -linjalla; ensin Yö lujaa ja sitten Dingo vielä lujempaa, niin ne oli kellaribändisoittajia, eli hieman karulla kädellä vedettyä musaa, mutta sinun ja teidän kehissä oli ammattimuusikot kehissä, jolloin jälki on kättelyssä hienostuneempaa; ne osasi soittaa laajempia sointuja ja hienosyisempää rytmiikkaa, esimerkiksi. Otetaan vaikka teidän läpilyönti, eli ”Surun pyyhit silmistäni”. Kirka on lennokkaasti kuvannut sen alun perin olleen varsin toisenlainen, jolloin hän suoranaisesti kieltäytyi laulamasta sitä. Oliko se kovin toisenlainen?

– Ei se kyllä ollut. Siitä ei esimerkiksi ole koskaan tehty mitään muuta taustaa kuin mitä se julkaistu versio on. Mutta kun mä demosin biisiä Kirkalle pelkällä pianolla, niin eihän reggaeta voi siinä oikein muuten soittaa kuin (laulaa ”bum-tsä, bum-tsä”), joka kuulostaa humpalta. Se kolmosen korostus jää puuttumaan, ja niin Kirkakin ”kuuli” sen varmaan vaan sellaisena kakkosnelosena, joka ei hänen silloiseen rock ’n roll -orientoitumiseen osunut millään. Sitten kun se kuuli taustan, niin se tuli vähän paremmin messiin. Mutta vänkäsi vastaan, että jotain rockia olisi kuitenkin pitänyt tehdä. Mä olin vähän että ”kai sitä voi tehdä mitä vaan, mutta jos sillä rockilla ei elä, niin kannattaako siihen satsata” ja niinpäinpois.

Sehän oli Kirkan aallonpohjan aikaa; keikat oli loppu ja koko ukko oli ihan solmussa muutenkin. En antanut periksi, vaan sanoin että ”istutaan nyt alas ja luet sitä tekstiä” – sekin oli kova pala, kun piti taas alkaa laulamaan suomeksi. ”Ei tää nyt…” se jatkoi, mutta kun se oppi hirveän nopeasti biisit ja se oli mun demolaulusta napannut sen melodian jo, niin mä lähetin sen koppiin, ja sanoin että ”mee nyt tonne laulamaan yks veto”. Okei, menihän se, ja katsottiin tasot ensin lyhyellä pätkällä, mutta sitten se veti sen läpi yhdellä otolla, ja se otto on levyllä. Harjoitusotto, ei ole paikattu eikä mitään. Siinähän se olikin; Kirka veti sen niin rennosti juuri siksi, että se oli eka demo, se oli treenaamassa. Mä olin kuitenkin heti, että ”se on siellä!”, ja Kirka vaan vähätteli, ja että ”nythän vasta aloitetaan”. Mutta ei, se sessio oli oikeasti siinä, ja me miksattiin se, ja lyötiin Syksyn Säveleeseen.

Siellä kävi niin kuin kävi, eli ylivoimainen voitto, ja albumia aloitte sitten tekemään kiiruusti?

– Kyllä. Kun lauantaina julkistettiin tulokset, ja menin maanantaina toimistolle, niin kuulin Vexin sanovan puhelimessa että ”albumi tulee kuukauden päästä”. Kysyin häneltä, että ”luuletko oikeasti? Meillä on vasta yksi biisi, eli koko albumi pitää kirjoittaa, sovittaa, soittaa, äänittää, miksata, prässätä, tehdä kannet – eli mitä tarkoittaa ’kuukauden päästä’?”. Vexi sanoi että ”se tarkoittaa: turpa kiinni ja töihin!”.

Nopea tiimi

Sitten syntyi tiimi Halonen-Jernström-Salmi, joka on paljon tehnyt, ja erikseen vielä oli tiimi Halonen-Salmi. Te olitte aika nopeita – onko se ollut sinulle ominaista biisinteossa?

– Ei se ollut, ennen kuin tapasin Vexin. Siihen asti biisiä tehtiin kauan, sitä ruuvattiin ja muutettiin, joskus ihan muuttamisen takia. ’84 kun ruvettiin Vexin kanssa tekemään, niin hänen ensimmäinen opetuksensa oli ettei kannata liikaa miettiä; silloin kun tuntuu että biisi on luonteva, niin ei kannata muuttaa. Ja vanha totuus, että uusi idea laitetaan seuraavaan biisiin. Niin Jakke kuin [Esko] Linnavallikin – joka oli myös opettajiani, vaikkei niin paljon tehtykään yhdessä, mutta sitäkin intensiivisemmin – sanoi jostain mun introsta, että ”tää on hyvä, mutta liian hyvä; eihän helvetissä tähän kannata laittaa kaikkia sun ideoita, kyseessähän on kahden minuutin biisi”. Eli monimutkaisuudet pois, sitä Jakke karsi mun sovituksista, ja Topi sävellyksistä. Mä muistan kun oli sovittu Topin kanssa että mä vien sille biisin, ja sitten kun hän katseli sitä nuottia, niin eka kommentti oli että ”tässähän on viisi biisiä yhdellä aanelosella!”.

Vexiltä se nopeus tuli. Hyvä esimerkki on yksi tapaus, kun oltiin jo tehty vuosikausia kimpassa. Yhtenä aamuna kun keittelin aamukahvia seitsemän aikaan, niin alkoi faksi raksuttamaan, ja sieltä alkoi tulla herra Salmen tekstejä. Kahteentoista mennessä oli tullut kymmenen tekstiä, ja mies soitti neljän-viiden maissa ja kysyi että ”ootko tehnyt ne jo?”. Minä siihen, että ”no en ole vielä, on tässä pari jo valmiina, mutta ei kaikki”. Luurista kuului vaan: ”Miten sä oot noin hidas?”.

Koko ajan me tehtiin. Oli tietysti päiviä, jolloin ei jaksanut tai ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, mutta sitten kun kulki, niin kyllä niitä sitten tulikin. Koko ajan oli joitain projekteja joihin niitä meni. Mutta eihän nopeus mikään itseisarvo ole, ei missään tapauksessa. Samahan se on kauanko biisiä tekee, jos siitä tulee hyvä. Meidän tapauksessa on vaan sattunut, että sellainen toimi. On monta kertaa niin, että kun tehdään – ei huitaisemalla mutta vauhdilla, niin lopputulos on aika luontevaa.

Mulle on ominaista, että en ole studiossa enää hirveästi mitään muuttanut. Kotiläksyt on tehty, ja niiden kanssa sinne mennään, ja kun se kuulostaa siltä kun pitääkin, se on siinä, enkä jää miettimään jälkeenpäin. Siinä on paljon sitä Topin ja Jaken, mutta ennen kaikkea Vexin ideologiaa. Muistan, kun laulatettiin Irwiniä [Goodman] studiossa, ja se oli paikoitellen mun mielestä ihan peetä, niin Vexi oli vaan tiukkana että ”Mitäh? Se on just hyvä näin!”. ”Rentun ruusu” oli esimerkiksi yksi, josta mä sanoin, että ei semmosta voi jättää levylle…

Irwinin levytyksistähän sinun ja Vexin yhteistyö taisi alkaakin, ”Härmäläinen perusjuntti” -albumi vuonna ’84.

– Kyllä. Ja se oli sitä aikaa, kun Irwin ei enää säveltänyt niin paljoa. Ensimmäinen hyppy se minulle olikin siihen, että tein muille biisejä. En ollut ajatellut niitä muille tekeväni, vaikka jotain pientä oli jo ollut, mutta enempi se oli ollut sovittamista ja tuottamista kuitenkin. Olihan se kertakaikkinen lasaus kun Vexi tuli niiden tekstiensä kanssa, ja sanoi, että ”tässä olisi Irwinin uuden levyn tekstit, haluatko kokeilla säveltämistä?”.

Minkälainen tuntuma sinulla oli Irwinin vanhaan materiaaliin?

– Hyvä oli. Irwin oli jo 60-luvulla sellainen, jota Beatlesin ja Rolling Stonesin ohella kuuntelin, ne toimi.

Tutustuin itse Perusjuntti-levyyn siksi, kun juttelin muutamaa vuotta myöhemmin Janne Louhivuoren ja Pekka Helinin kanssa, ja he kertoivat, että ”Irwinin comeback-levyllä Kassun bändi soitti ihan rock-pohjalta, ja siinä on tehty paikoitellen aika tiukkaa Fabulous Thunderbirds -settiä sovituksiin”. Ja niin todella on, esimerkiksi Janne lataa aika kovaa kamaa kehiin siellä täällä…

– Siinä on kyllä aika kova bändimeininki, myönnetään. Ja Irwin tykkäsi, se upposi kuin veitsi voihin…(imitoi) ”no kato, nythän tää kato alkaa, no NIIN…”. Hän kävi vielä silloin joskus studiolla pohjien soittamista kuuntelemassa. Irwin olisi jo aikanaankin halunnut olla paljon enemmän rockimpi, mutta ne laski että toisenlaisella soundilla on kuitenkin parempi mennä.

Etenkin sitten ”Rentun ruusun” aikaan pari vuotta myöhemmin on jo vähän sääli, kun hän ei laulajana ollut enää siinä kunnossa, että pärjäisi teidän rockbändi-iskulle, kokonaisuus ei ole balanssissa. Toisaalta siellä on muutamia aivan yks’yhteen osuvia tekstejä, joiden esityksiin syntyy intensiteetti sitä kautta.

– Kaupallisesti se taisi olla hänen kovin kautensa kuitenkin. Ja kolmanteen kertaan huipulla, kyllä hän sitä itsekin ihmetteli. Keikkoja en hänen kanssaan tehnyt kuin ihan muutaman. Studiossa meni niin, että Irwin ei koskaan ollut kuunnellut mun tekemiä demoja, (imitoi) ”no emmää oo ehtiny”. Sitten istuttiin tarkkaamossa ja mä lauloin sille. Parin kerran jälkeen se lauloi mukana, ja vielä kerran pari, ja sitten se osasi sen. Irwin oli äärimmäisen musikaalinen tyyppi. Ja kysyi aina kohteliaasti, jos halusi muuttaa jotain melodiakulkua. Tekijänä koin, että hän vaan parantaa niitä; tavallaan muutti asiaa kansanomaisemmaksi, kun haki itselleen luontevamman kulun. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan; sitä paitsi hänen nimensä siinä kannessa kaikkein isommalla on…

Biisiä biisin perään

Flamingon huippukautena teillä oli jos ei nyt ihan täyskättä, niin ainakin huippukolmoset, kolmantena tässä järjestyksessä Vesa-Matti Loiri. Sitä kautta sinulta taas hieman toisenlaista materiaalia kehissä, esimerkiksi ehkä useaan vuosikymmeneen ainoana uutena joululauluna genrensä suosituimpien top 20:een noussut teos ”Sydämeeni joulun teen”.

– Yhteistyö Veskun kanssa sujui erittäin hyvin. Studiosessiot oli aina sellaisia ihokarvamittari-tilaisuuksia. Kun se esimerkiksi juuri tämän ”Sydämeeni”-laulun lauloi, niin kyllä heti tiesi…Vexi oli yksi päivä tehnyt tekstin, ja antoi sen toimistossa mulle, lähtien samalla käymään jossain. Se sanoi viipyvänsä viisi minuuttia, ja että käytäisi sitten läpi se. Luin tekstin, ja jouduin suunnilleen hypnoosiin; ”herrajumala! – no nythän mies on tekstin tehnyt!”. Laitoin synan ja mankan päälle ja otin nuottipaperinkin esiin, mutta ei sitä tarvinnut ruveta kirjoittamaan, rupesin vaan soittamaan. Intro, aa ja bee – kaikki osat saman tien niin kuin ne on, ei kertaakaan poikki! Trioli-fiilis ja kaikki, ihan heti. Siinä on aika onnistunut r&b-sävy ikään kuin ”alla”. Omalle joululevylleni pari vuotta sitten tein siitä tasajakoisen beat-version. Mutta kun Vexi sitten tuli takaisin, ja aloitti että hän on ajatellut että blaablaablaa, niin mä soitin mankalta sen, ja hän vaan totesi, että ”eipä tästä tarvi enää keskustella”. Vexi sanoi silloin myös, että ”tää on virsikirjassa joku päivä”.

On se varmaan jo hyvää matkaa menossa sinne! Miten usein on osunut tuollainen kohdalle, että saman tien on tuntunut laulun synnyttyä: ”täähän on todella hyvä”?

– (naurua) Onhan se usein tapahtunut, mutta harvoin toteutunut! No, ”Surun pyyhit silmistäni” on yksi eittämättä, ”Anna käsi” oli myös, ”Kaksin rannalla yksinäiset”, ja on niitä joitakin muitakin…

Entä ”Ota lähellesi”?

– Siitä mä en niin muista… Siihen tehtiin ensin kyllä melodia, Kirkan tapauksessa niin oli useimmiten, Irwinin kohdalla taas ei koskaan – Vexi ei suostunut Irwinille niin päin tekemään. Aloitin sen yksin Manamansalossa, ja Kisun kanssa tehtiin se loppuun yhdessä sävellyssessiossa Aulangolla. Meillä oli tällaisia vajaan viikon sessioita, jotka toimi aika hyvin. Ahvenanmaalla kirjoitettiin ”Kasvot peilissä” -albumi, yksi tehtiin Rhodoksella, ja niin edelleen.

”Ota lähellesi” on mielestäni suurten suomalaisen iskelmien joukossa oleva laulu. Vexin täysillä riimeillä etenevä teksti kaartuu erittäin hienosti linjansa pitävänä, ja kertsi on tosi komea, erinomaisella kuoro-osuudella lisäksi. Pitää ihan kysyäkin – kun olet jaksanut tuotantoihisi värkätä paljon hienoja sellaisia – että mistä kuoro-innostuksesi tulee?

– Varmaan ihan luonnollisesti siitä, että aloin vaan laulamaan. Ja kun kaikki rock-vedot ynnä muut vedettiin aina alkuperäissävellajeista, niin rekisteriä piti löytyä. Aina piti myös vetää alkuperäiset kuoro-osuudetkin, niin siinä sitä tuli. Säveltapailu mulla on aina ollut vahva. Absoluuttista korvaa ei ole, mutta kun on paljon pelannut, niin – relatiiviseksi korvaksiko sitä sanotaan – alkaa olla. Kirkan sessioiden myötä aloin laulamaan siellä, ensin stemmaa leadille, ja sitten myös itsekseni kuoro-osuuksia.

Tämähän kuuluu kyllä, esimerkiksi Rolling Stones -veto ”Huonot naiset” lähtee accapella-kuorolla aika tolkuttoman komeasti, ja olet sen yksin virkannut. Ja sitten alkoi olla ruodussa Kim [Lönnholm] ja Pave [Maijanen], Kisun ohella.

– Yleensä olen käyttänyt jätkäkuoroja, joskus esimerkiksi Kervisen Marjo-Riitta mukana, mutta ei pelkkiä mimmejä.

Erikseen pitää mainita yksi urasi ehdottomia huippusaavutuksia, eli sovituksesi Kärki-Helismaan ”Siks’ oon mä suruinen” -laulusta Toivo Kärki -tribuuttialbumilta vuonna ’92, solistina Kirka. Siinäkin on tosi upea verse-osuuden kuoro accapellana, millä lähdetään liikkeelle, ja koko sovitus toimii hienosti. Miten se realisoitui?

– Biisivalinta oli muistaakseni Vexin ehdotus. Se on kyllä sellainen sovitus, jota mietin pitkään. Se ei ole mitenkään ”iso” arri, mutta sitäkin enemmän se teetti ajatustyötä. Tietynlaista ”steelydania” siinä on; kompakti ja hillitty. Pirun vaikeata oli saada pojat soittamaan niin, että se pysyi staattisena; ei tule mitään lentoa, vaan pidättymistä koko ajan.

Otetaan perään omien sanojesi mukaan ”kovin ei-suomalainen biisi”, eli If home was here (san. Edu Kettunen) vuodelta ’84, joka pärjäsi mainiosti kansainvälisessä sävellyskilpailussa. Teitkö sen nimenomaan kilpailuun?

– En, en edes tiennyt, että se osallistui sellaiseen. Alun perin mä tein biisin niin, että olin Takomo-studiolla joku yö miksaamassa Tigerstedtin Danun kanssa jotain, millä oli kiire. Sitten kuitenkin jäi jotain aikaa, niin laitoin kamat päälle ja soitin flyygelillä sen nauhalle; tein kompin myös bassolla ja rummuilla. Se oli alun perin paljon hitaampi, mutta siis kyllä: kovin ei-suomalainen, sellainen vähän Wonder-tyyppinen. Kisu sitten kuuli sen, ja me tehtiin se kunnolla, Edu teki sanat, ja kun Kisu oli silloin Fazun kustantamossa töissä, niin se löysi tällaisen amerikkalaisen kilpailun, jonne se lähetti biisin mun tietämättä. Seuraavaksi mä kuulin siitä, kun se oli muutaman tuhannen joukosta selvinnyt sadan joukkoon, ja eteni sitten palkintosijoille, kolmanneksi.

Onko kohdallasi ollut ulkomaan kuvion suhteen a) kiinnostusta b) yritystä kustantamon puolelta, että biisejäsi olisi demottu sinne markkinoille jotenkin järjestelmällisesti?

– Ei se mitenkään järjestelmällistä ole ollut, mutta kyllä Tomppa [Frisk] on ollut siinä suurena apuna. Mä en ole jotenkin osannut olla siinä niin aktiivinen kuin olisi pitänyt olla, mutta ei mulla ole ollut sellaista järjetöntä tunkua eikä hinkua sinne. Onhan jotain menestystä siellä täällä ollut, mutta…

Et ole niin suomiperinteeseen sidottu säveltäjä, joten voisi kuvitella materiaalillasi olevan mahdollisuuksia eri puolilla.

– Vaikka mulla suomiperinne kyllä on, niin ei se kuulu – varsinkaan jos haluan ettei se kuulu. Olen niin paljon omaksunut nimenomaan rhythm & bluesia, että sitä on monessa mukana. 

Jalometallia huoneen täydeltä

Mennään huikeimpaan kaupalliseen menestykseesi, eli yhteistyöhön Jari Sillanpään kanssa. Miten paljon hänen solistisuutensa vaikutti biisintekoosi?

– Ylipäätään on aina niin, että kun oppii tuntemaan miten joku solisti laulaa, niin sitten on helppo tehdä. Kuulee mielessään miten se laulaa biisiä mitä vasta on tekemässä. En ollut Jaria kuullut kuin tangokisan finaalissa, mutta tiesin jo siitä, että osaisin tehdä hänelle biisejä. Mikä on äänen notkeus, mikä intervallitaju, miten se katkaisee äänet, miten fraseeraa…Pystyin sanomaan [Ari] Oinoselle välittömästi että aletaan vaan, kun se soitti ja kysyi levyntekoon.

Session viimeisenä biisinä tehtiin ”Pariisi-Helsinki” (san. Hector), josta Jari tykkäsi erittäin paljon. Mulla lukee käsikirjoitusnuotissa että ”hitti!”, sen tiesi kanssa heti. Toisaalta, ”Kaduilla tuulee” on iso hitti, mutta siihen mä en aluksi uskonut – eikä Vexikään. Me käsiteltiin sitä ihan täytebiisinä. Olihan se luonteva, mutta ”tää on miljoona kertaa tehty jo Italiassa pelkästään”. Totta kai valmis, laulettu versio alkoi jo tuntumaan vahvalta, mutta tekovaiheessa siltä ei tuntunut. Jarin kanssa studiotyöskentely oli hyvin sujuvaa, ei nyhveröity yhtään.

Onko sinulla sellaisia biisejä, että on tuntunut ja erityisesti olet toivonut, että siitä tulee tai olisi pitänyt tulla jotain, mutta niin ei käynyt?

– On siellä ehkä joku, mistä on syntyhetkellä ajatellut vaikka mitä, mutta mikä kuitenkin on jäänyt johonkin; ei vaan ole tullut ulos oikeassa muodossa. Kyllähän hittiin tarvitaan paljon asioita, se on kuin golf-lyönti: noin neljätoista eri asiaa pitää koordinoida yhteen, ja sitten onnistuu.

Ja päälle vielä Kaartamon Esan mukaan 30 prosenttia sitä, että kaikilla asianomaisilla olisi hyvä päivä siellä studiossa.

– Niin. Tekijäthän vaan tekee teoksen, ei ne pysty – valitettavasti – päättämään siitä mistä tulee hitti. Pystyy vain tekemään parhaansa, ja sitten vaan odotellaan. En ole koskaan tehnyt biisiä niin, että ajattelin tekeväni hitin. Yritin joskus tehdä euroviisukarsintaan tietyn tyyppisen biisin, mutta en mä pysty sellaiseen, se on vaikeata. Jos joku sanoo, että ”tee rokkenrolli-biisi”, niin se on ihan okei, mutta jos joku sanoo, että ”tee jerryleelewis – rokki”, niin siihen mun lahjakkuus ei riitä. Sellaiseen tulee jotain ällöttävää epäluontevuutta, eikä se sitten toimi ollenkaan.

Taidetalomiehenä

Millaisia projekteja olet viimeaikoina tehnyt?

– Olen löysännyt hirveästi tahtia. Kyllä biisejä koko ajan kysytään, mutta olen oppinut sanomaan ”ei”, tai ainakin ”katotaan”. Olen elänyt jonkin aikaa toisenlaista elämää, väkisin vääntäminen ei kiinnosta.

Oletkin satsannut taidetaloon Kajaanin Manamansalossa.

– Se on sellainen kulttuuritalo-idealla toimiva juttu: kuvataidetta, konsertteja, kursseja ja lasten leirejä. Startti lähti siitä, että kun pidin 25-vuotistaiteilijajuhlakonsertin Helsingissä Areenalla vuonna ’99, niin lehdet halusi kuvata mua kultalevyjeni kanssa. Mä en siitä niin innostunut, ja ne ei olleet missään sillä lailla esilläkään. Vaimoni Mia sanoi, että pitää perustaa sellainen paikka missä ne voi olla seinällä koko ajan. Keksittiin, että mun vanha kansakoulurakennukseni Manamansalossa voisi olla sellainen paikka.

Ajateltiin, että jos siinä vähän maalaisi nurkkia, niin se olisi ihan okei. Mutta kunta lähti siihen voimakkaasti, ja päätettiin että projekti pitää saada mukaan vuoden ’01 Kajaanin asuntomessuille. Kunta sai sen EU-projektiksi, ja niin taloon tehtiin täysi remontti. Talo on ravintoloineen kesäkauden päivittäin auki, ja talvikautena tilauksesta. Me ollaan siellä toukokuun puolivälistä syyskuun puoliväliin, mä olen niin kuin antanut kasvot sille hommalle. En saa siitä palkkaa, se on vaan homma jonka mä haluan tehdä. Sen lisäksi että kävin siinä koulua, olen tehnyt siellä ensimmäisen keikkani, nelivuotiaana äitienpäivänä.

Me pidetään siinä kentällä iso konsertti kesäisin, ja se on sellainen varsinainen woodstock, jengi tuo tuolit ja viltit mukanaan. Viime kesänä oli yleisöä viisi tuhatta, eikä mitään järjestyshäiriöitä tai sellaista. Kunnon ohjelmaa ja kohtuuhintaiset liput on periaatteena. Siitä saadaan toimintavaroja, ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto on niissä lasten kursseissa myös yhteistyökumppani. 

Se on mukavaa puuhaa, ja se on otettu hyvin vastaan. Sain viime kesänä asian johdosta Pro Kainuu -mitalinkin, joka tietenkin olisi pitänyt antaa vaimolleni, hän on alusta asti vastannut talon käytännön toiminnasta.

Otetaan loppukevennyksenä merkittävä muusikkohuumoripanoksesi, eli Flamingon loppuvaiheessa vaivihkaa julkaistu Ummetus-orkesterin Long time no shit-albumi. Ehkä kovin veto siinä mielestäni on ”Valkoakaasiat” laulettuna ”Viimeiseen mieheen” tekstillä.

– Björnisen Juha on sitä mieltä, että se levy on hienointa mitä hän on koskaan päässyt tekemään. Me oltiin myöhemmin New Yorkissa tekemässä Juhan Twilight in Paradise -levyä, ja soitettiin siellä studiossa Ummetus-albumia. Jessus niiden ilmeitä, kun ne ei tiennyt mistä oli kysymys! Ensimmäisen biisin jälkeen kaikki oli hiljaa ja hievahtamatta, ja sitten meidän äänittäjä Bruce hönkäisi, että ”wov!”. Mä kysyin suomeksi, että ”mikä fiilish?”, ja se vastasi: ”very good fiilish!”.