X:n oppivuodet
On X:n tyttären kouluunilmoittautumisaika.
“Nytkö jo!” X parahtaa, vastahan se nukkui pinnasängyssä.
Lähistöllä sijaitseva musiikkikoulu kiinnostaa ja saa perheessä aikaan sydämentykytyksiä.
X:n elämän mullistaa myöskin työtarjous.
Hän empii muistaessaan kuinka rahan perässä on juostu monasti umpikujaan.
Mutta voisiko tarjouksesta löytyä positiivista haastetta?
Pitäisikö X:n heittäytyä virran mukaan näinä musiikkikoulutuksen hulluina vuosina, jolloin eri tasoista opetusta tarjotaan vauvasta vaariin.
KAKSI KIRJETTÄ
Sinä keväisenä aamupäivänä posti toi kaksi kirjettä. X nosti kuoret matolta. Toinen niistä oli osoitettu hänelle ja toinen hänen tyttärelleen I:lle. I:n kuoressa luki: Tervetuloa kouluun!
Siis kuoren päällä, eihän X olisi kirjesalaisuutta uhannut. Ei edes kuusivuotiaan tyttönsä. Tervetuloa kouluun, X toisti. Onko tämä joku vitsi? Samassa hän tajusi – toden totta – hänen pikkutyttönsä aloittaisi ensi syksynä koulun. Mutta entä sitten X:lle osoitettu viesti. Oikea kirje, ihmisen kirjoittama, ei koneen printtaama mitätön lappu, X iloitsi. Hän tutki postileiman, se kertoi kirjeen lähetetyn Kemistä. Jumalan selän takaisesta, punaisesta Kemistä? X:n sormet tärisivät hiukan hänen avatessaan kuoren. Kirjeen viesti oli selvä: X:ää pyydettiin musiikkileirille opettajaksi. Pesti olisi viikon mittainen, palkka taulukon mukaan – siis ihan ok – ja leiri järjestettäisiin ensi kesäkuussa.
TYTTÖ KOULUUN
X:n vaimo sauhusi innoissaan. Hän oli tutkinut netistä I:lle eri kouluvaihtoehdot. Ja löytänyt heidän asuinpaikkansa naapurista Itäisestä Helsingistä musiikkiopiston yhteydessä toimivan musiikkikoulun. Näin I pääsisi jatkamaan musiikkiharrastettaan luontevasti koulussa ja heti ekalta luokalta. I oli harrastanut laulua suzuki-metodilla yksivuotiaasta, konsertoinut ja osallistunut ”oopperoihin” pienen ikänsä. X huokaisi. Hän oli luullut että tuleva koulunaloitus olisi tapahtunut niinkuin ennen vanhaan. Mentiin siihen parakkiin mihin käskettiin. Koulujen kilpailutus oli hänelle uutta. Eikä musiikkikoulu tietenkään kaikille avoin laitos ollut. Ei vaikka olisi ollut pullea lompakkokin. X:n rahamassi pullotti lähinnä siellä majailevan Matin johdosta. Ehei, kouluun olisi tietty pääsykokeet.
Haloo, tyttöhän on vasta kuusi, X kauhisteli. Ehkä hän muisti oman karmivan kokemuksensa Oulunkylän jazz-opiston pääsykokeista. Hän oli ollut sentään viisitoista. Mutta löytänyt itsensä ilman varoitusta koetilanteessa solfaamassa – mitä ei ollut eläessään tehnyt. Itse soittokoe oli ollut kauhunkulminaatio. X:n takaraivossa oli kuiskinut hänen soitto-opettajansa Erkki Valasteen ääni: ”Muista pitää vaan tempo – sitä ne tsekkaa”. X oli jähmettynyt rumpupallille ja jokainen filli oli liian matalalla olevien tom tomien takia epäonnistunut. Paniikki oli ehtinyt kurkkuun, kun kokeen valvoja oli pyytänyt häntä lopettamaan. X oli juossut ulos luokasta tietäen ettei homma ollut mennyt putkeen.
Näin vuosia myöhemmin revanssi Ogelista oli otettu, maan huippurumpaleiden kehuttua hänen tatsiaan. Ja X oli luonut itselleen mytologian, jonka mukaan kyseinen opistoon pääsemättömyys oli luonut hänestä jotain paljon suurempaa ja pettymys jo sinänsä oli opettanut hänet maailman tavoille: eivät taidekoulut todellisia lahjakkuuksia halunneet vaan lampaita, jotka kerittiin ja kuohittiin valmiiksi nousemaan munattoman kansakunnan kaapin päälle.
OPETTAJA X
X otti sähköpostilla yhteyttä Kemiin. Kyseli musiikkileiristä. Mitä häneltä, nuotteja lukemattomalta itseoppineelta lauluntekijältä odotettiin? X sai vastauksen pian. Leirille tarvittiin lauluntekemistä opettava henkilö. X vajosi metafysiikkaan. Mitä lauluntekeminen sitten oli? Hänelle vastaus oli tyhjä taulu, vaikka Teoston tiedostojen mukaan hänen nimissään lauluja löytyi nelisensataa. Laulujensa kanssa eläminen oli osa hänen olemustaan, tapa hahmottaa universumia ja niiden turvin rakennetuilla ajatusrakenteilla hänen maailmansa ylipäänsä lepäsi. X mietti pystyisikö hän käymään tuon kiperän kysymyksen kimppuun – etäännyttää itsensä terävän kynän ja pyyhekumin turvin, ja puhkaisemaan luomansa myyttisyydenpaiseen. Pursuisiko laulujen lähteestä vain löyhkäävää vihreänkeltaista ihmisenä olemisen mätää – eikä mitään analyysiin taipuvaa ja johdonmukaista, kirkassilmäisten nuorten opetusmateriaaliksi sopivaa kristallisoitunutta ainesta.
No, olihan X:llä hieman kokemusta vastaavasta. Hän oli ollut seitsemän vuotta sitten vierailijana Edu Kettusen ja Heikki Salon kurssilla ja pitänyt luennon näkemyksistään laulunteosta. Se oli jäänyt hyvin mieleen. Helsingin Arabiassa järjestetystä tilaisuudesta X oli sen päätyttyä hölkännyt Kallioon Harjuntorinsaunaan tyttärensä I:n varpajaisiin. Oi niitä aikoja kun vauva valvotti yöt ja maailma oli nuori, X mietti ajatustensa paetessa sivuraiteille. Ja pari vuotta sitten hän oli esitelmöinyt Kuopion konservatoriossa hittibiisin tekemisestä. Otsikko oli ollut tuolloin harhaanjohtava ja kokemus X:lle traumaattinen. Ennen lähtöä aamukoneella Savoon oli takana ollut liian pitkään kukuttu ilta ja huonosti nukuttu yö. Aamukahvin saaminen kalakukkojen kaupungissa oli ollut ponnistus, eikä luentosalissa odottanut opiskelijayleisö ollut X:n teeseistä kovasti innostunut. Olisi kaivattu jotain konkreettisempaa: Miksei se yksinkertaisesti kerro miten teen hyvän biisin? Tällä kertaa X voisi saada revanssin ja korjata virheensä. Saada pakettinsa kokoon. Aag, ristiriita söi miestä. Riittäisikö porkkanaksi koulutuksesta luvattu palkkio – joku maksaisi X.n ajatustyöstä? Idea kyllä kuulosti X:n korvissa musiikilta! Kahdeksan tuntia opetusta ja sitten sulkeutuminen omaan kammioon kirjoittamaan. Mutta ei. Kammio kuulosti pelottavalta, ihan kammolta. X ei halunnut tuomita itseään viikoksi keskitysleirille, vaikkei Zyklon B:tä siellä käytettäisikään.
KANTELERYHMÄLÄINEN
Vaimo ilmoitti I:n pyrkijäksi kanteleryhmään ja he kävivät yhdessä pääsykokeissa. Äidit tosin oli jätetty käytävään kokeiden ajaksi. Koulu oli ollut pieni ja siisti. Ja kaikki kovin mukavaa. Mutta I:n suoriuduttua koettelemuksestaan ei hän suostunut siitä kertomaan sanaakaan. Naamasta tosin X näki, ettei koe ollut mennyt kuin vettä vaan. Ja X:n kysyttyä, oliko kokeessa ollut tehtäviä joista tyttö ei ollut tajunnut hölkäsen pöläystä, oli I nyökännyt. Joten musiikkikouluidea haudattiin hiljaa. Ja iltapalalla alettiin pikkuhiljaa muistelemaan lähikoulun etuja.
KEMI KUTSUU
X oli saanut Kemi-keissin pähkäilynsä päätökseen. Viikon hän viettäisi vaikka päällä seisten. Ja itseasiassa hän pursui intoa. Hän näet uskoi oppivansa opettajan pestissään paljon uutta, ainakin itsestään. Ja raottaessaan laulunteon saloja tuleville oppilailleen, hän joutuisi analysoimaan omia tekemisiään, laulunteon motiiveita, filosofiaansa ja tekniikkaa, koko siltä 25-vuoden ajalta jonka oli touhuun tuhlannut. X:n takaraivossa sykki suuremmankin idean siemen, kuinkas muuten. Hän oli päättänyt pohjoisen retkellä aloittaa sen kauan haaveillun, omista lauluteksteistä kootun kirjasen, joka eittämättä tulisi vähintäänkin sivuamaan aihetta. Iltapuhteena, erossa perheestään, hän voisi saada Kemissä viikossa paljon aikaan.
MUSIIKKIKOULULAINEN
Toukokuussa X:n tyttärelle saapui ilmoitus, että hänet oli hyväksytty musiikkikoulun kanteleryhmään. I oli iloinen. “Vaikka mä olin kaikista huonoin!”, tyttö muisteli nyt taputuskoetta, jossa hän oli tippunut kyydistä. Tosin kouluun, kanteleryhmään hakeneista, oli päässyt vain puolet. Viulussa ja kitarassa karsinta oli ollut vielä paljon tiukempi. Syksyllä siis alkaisi I:n elämässä uusi seikkailu, tällä kertaa heläjävän kansallissoittimen säestämänä. Ja tuohon saagaan X pääsisi perheineen mukaan. Ja joutuisi, kröhäsi X, sillä opistomaksun lisäksi täytyisi hankkia vielä soitin, ensin 1.500 euron hintainen kotikantele ja muutaman vuoden kuluttua konserttikantele ovh: 5.000 euroa. Siinäkin valossa ajatus tulevasta opetuspestistä kirkastui. Ja X pakkasi matkabaggassinsa huojentunein mielin. Kemi, täältä tullaan!
Ota kantaa tai lähetä terkkuja Herra X:lle:
Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki
Herra X
