50 vuotta sitten, muistaakseni 2. toukokuuta 1958, satuin näkemään tapahtumia, jotka sen ajan Neuvostoliitossa olivat kerrassaan mahdottomia. Olin silloin Leningradin Rimski-Korsakovin konservatorion säveltäjätiedekunnan opiskelija ja asuin Leningradissa, johon olin muuttanut Ukrainasta Harkovin kaupungista.

Myrskyisänä syksynä 1956 Unkarissa sattui traagisia ikimuistoisia yhteenottoja. Monilla opiskelijoilla oli omatekoisia radiovastaanottimia, jotka koottiin “varaosista”. Näitä saatiin varsin mielikuvituksellisista lähteistä, ja tuloksena oli kapine, joka lyhyillä aalloilla otti vastaan länsimaisten radioasemien lähetyksiä, jotka vaivoin läpäisivät “vaimentimien” ulvonnan.

Suojasää* tuntui Moskovassa, muualla maassa se ei vielä ollut havaittavissa.

Ympärillä, erityisesti opiskelijapiireissä alettiin puhua asioista, joita ei entisinä aikoina uskallettu edes ajatella. Pääkaupungin lehdissä ja ennen muuta Izvestija-lehdessä alettiin julkaista poleemisia kannanottoja, ja maailman tapahtumia koskevat tiedot alkoivat olla laajempia ja kiinnostavampia kuin ennen.

Joka aamu tulin konservatorioon raitiovaunulla opiskelija-asuntolasta, joka oli silloin Avtovon kaupunginosassa. Ensi töikseni menin kahvioon syömään aamiaista. Siellä kahviossa tutustuin pianotiedekunnan opiskelijaan Juli Krasovskiin. Hän oli syntyisin Kiovasta Ukrainasta. Muistan, että me tilasimme aina eri ruokia: Juli söi tavallista keittoa, ja minä pidin kovasti perunasalaatista, jossa oli majoneesia.

Sinäkin aamuna ennen luentojen alkamista istuimme vapaaseen pöytään ja rupesimme syömään. Äkkiä sisään astui kaksi miestä takit päällään. He tulivat aivan meidän lähellemme ja toinen heistä sanoi rauhallisesti: “Nouse ja seuraa meitä.” Kohottauduin häkeltyneenä, mutta mies selitti ärtyisästi: “Et sinä” ja osoitti sormellaan Julia. Tuntuvasti kalvennut Juli nousi ja meni miesten mukana käytävälle, minkä jälkeen kaikki kolme suuntasivat konservatorion rehtorin kansliaan, joka oli pienen matkan päässä.

Pianisti Krasovski palasi konservatorioon vasta maaliskuussa 1957. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Kun häneltä kyseltiin, mitä oli tapahtunut, hän ei vastannut mitään. Pian Juli lähti Kiovaan Ukrainaan. En sen jälkeen enää tavannut häntä.

Muistaakseni silloin syksyllä 1956 yksi bulgarialainen opiskelija keräsi ryhmän kuulijoita asuntolan käytävälle ja kutsui heitä innokkaasti leningradilaisten opiskelijoiden mielenosoitukseen, joka oli määrä pitää Jevropeiskaja-hotellin ja filharmonian tuntumassa. Tuon bulgarialaisen käytös ja puhetapa näyttivät kovin teennäisiltä, ja kun häneltä kysyttiin suoraan: “Lähdetkö sinä itse muiden mukana?” – hän tokaisi äkkiä: “Minulla on luennot, olen varattu.”

Vuoden 1958 toukokuun alussa Kirovin stadionilla oli tarkoitus pitää hyvin kiinnostava jalkapallo-ottelu, joka oli osana Neuvostoliiton mestaruusturnausta ja jonka pelasivat Zenit (Leningrad) ja Torpedo (Moskova). Tietenkin haaveilin pääseväni stadionille. Tuttavani klarinetisti, joka oli silloin jo valmistunut Leningradin konservatoriosta ja soitti Suuren akateemisen teatterin arvostetussa orkesterissa, tarjosi minulle hänellä sattumalta ollutta ylimääräistä lippua Zenitin ja Torpedon otteluun. Suostuin mielihyvin menemään hänen kanssaan stadionille kannattamaan Zenitiä, koska tunsin jo olevani leningradilainen. Penkkiurheilijoiden odotukset valuivat kuitenkin tyhjiin, sillä Zenit pelasi veltosti, ja pelin toisella puoliajalla maalitilanne oli 3-1 Torpedon hyväksi.

Äkkiä kentälle juoksi humalainen mies, joka halusi varmaankin selvitellä välejä jostain syystä juuri Torpedon maalivahdin kanssa. Miliisiryhmä onnistui vaivoin pidättämään raivostuneen katsojan ja raahaamaan hänen pois jalkapallokentältä. Samalla pidätetyn miehen kaverit, ehkä kolmisenkymmentä henkeä, huutaen “Meikäläisiä hakataan!”, ryntäsivät apuun aseenaan pulloja, keppejä ja varmaankin etukäteen varattuja kiviä.

Alkoi oikea tappelu, johon osallistui kentälle tulvinut ja koko ajan kasvanut ihmismassa ja pieni ryhmä piestäväksi joutuneita miliisejä. Tuomareiden johtamat jalkapalloilijat katsoivat parhaaksi häipyä kentältä. Ottelun jatkamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Pian koko stadion ja kaikki katsojapaikat olivat riehaantuneen ihmisjoukon vallassa. Kuuluttaja toisteli hysteerisesti radiomikrofoniin: “Kommunistit ja nuorisoliittolaiset! Pysäyttäkää huligaanit, jotka tekevät ilkivaltaa Kirovin stadionilla”. Ei valitettavasti löytynyt ketään, joka olisi reagoinut noihin vetoomuksiin.

Huomasin erään upseerin, joka nopealla kädenliikkeellään repäisi olkaimet irti ja katosi huomaamatta joukkoon. Meidän vieressämme seisoi nuori pariskunta. Äkkiä joku löi miestä takaapäin pullolla niin, että tämä alkoi hitaasti vajota maahan menettäen varmaan tajuntansa. Nainen alkoi huutaa apua, mutta kukaan ei välittänyt kenestäkään. Jostakin kentälle tuli merijalkaväen osasto, mutta arvioituaan tilanteen omalla tavallaan merimiehet kääntyivät, marssivat pois kentältä ja katosivat oven taakse jättäen “asemat” ilman taistelua.

Kaikkialla vallitsi kaaos. Minä ja kaverini onnistuimme jotenkuten pääsemään pois mahdottomasta tungoksesta ja juoksimme valtavan pitkälle ja leveälle tielle, joka johti stadionilta raitiovaunun pysäkille, päästäksemme vihdoin pois tuosta isosta suljetusta tilasta. Ympärillä juoksi ihmisiä. Jotkut henkilöt hyppäsivät ulos sivuovista, hyökkäsivät nokkelasti vieressämme juoksevien miliisien kimppuun ja pieksivät heitä kaikkien nähden. Joitakin miliisejä raahattiin tieltä pensaiden taakse varmaankin jatkaakseen siellä väkivaltaista välienselvittelyä. Kun pääsin vihdoin stadionin aitauksen taakse, näin armeijan joukkoja, jotka piirittivät tuon valtavan ison urheilukeskuksen alueen. Kaverini klarinetisti jäi minusta jälkeen eikä valitettavasti onnistunut hyppäämään raitiovaunuun sen kulkiessa ohitsemme. Onni oli minulle myötä, minä suorastaan ryntäsin tien mutkassa pelastavaan raitiovaunuun (silloin ei onneksi vielä ollut automaattisesti sulkeutuvia ovia) ja katselin sieltä miten sotilaat “löylyttivät” niitä, jotka eivät ehtineet pötkiä pakoon.

Vasta puolenyön aikaan opiskelija-asuntolan huoneeseeni koputettiin hiljaa. Se oli kämppäkaverini, mustelmille piesty klarinetisti. Hän ei ehtinyt juosta ajoissa pakoon “helvetinmoisesta ympyrästä”, niin että stadionin piirittäneet sotilaat jättivät häneen merkkinsä. Kaveri varoitti minua, että seuraavana päivänä konservatoriossa saattoi alkaa tarkastus, jossa otettaisiin selvää kaikista, jotka olivat seuraamassa jalkapallo-ottelua. Jos joku tunnustaa olleensa Zenitin kannattajien joukossa, niin hän voi menettää asuinpaikkamerkintänsä Leningradissa, mikä tarkoitti, ettei hän voisi jatkaa opintoja konservatorion opiskelijana. Tietenkin myös klarinetisti menettäisi siinä tapauksessa arvostetun työpaikkansa ja mahdollisuuden asua Leningradissa.

Ymmärsin häntä hyvin. Minua ei kuitenkaan, Jumalan kiitos, kutsuttu mihinkään eikä kysytty mitään. Huhujen mukaan silloin stadionilla sai surmansa kymmeniä miliisejä ja tavallisia kaupungin asukkaita. Sadat ihmiset olivat haavoittuneet ja useita mukiloitiin pahanpäiväisesti. Monen vuoden päästä ja asuessani ulkomailla luin Aleksandr Solzenitsynin kirjan Vankileirien saaristo, jossa tekijä mainitsi tuon Kirovin stadionilla tapahtuneet mellakan. Hän yhdisti sen väestön reaktioon Nikita Hrustsovin talouspolitiikkaan.

Oliko se niin? Minun on vaikea päätellä sitä.

Silloin stadionilla en joka tapauksessa kuullut enkä nähnyt mitään poliittista enkä muitakaan iskulauseita. Lehdissä ja radiossa ei noista väkivaltaisuuksista mainittu sanallakaan. Kun yhteiskunnassa ainoana totuudenmukaisena tietojen lähteenä ovat huhut, silloin tulevat mahdollisiksi kuvitelmat, joita höystetään myrkyllisillä joutavilla arveluilla ja suoranaisella parjauksella, joka alistaa kaiken ja johtaa kaikkia ja kaikkea “oman harkintansa mukaisesti”.

Entä Hrushtshovin vuoden 1956 “suojasää”? Mihin se oli äkkiä kadonnut?

Fridrich Bruk

* Vuonna 1956 Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov piti esitelmän, jossa kertoi Josef Stalinin henkilökultista ja hänen hallintansa aikaisista vainoista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa tapahtui joitakin demokraattisia muutoksia. Tästä kaudesta alettiin myöhemmin käyttää nimeä “suojasää”.

---

-Se oli silloin