Minkälainen ympäristö Raahe oli rockin kuluttajalle niinä aikoina, kun vietit siellä nuoruuttasi?

– Veikkaan että se olisi ollut paljon huonompi, ellei siellä olisi ollut levyttävää yhtyettä eli Stalkeria. Poko otti sen talliinsa Dingo-huuman myötä, kun kotimainen musiikki alkoi myydä hirveästi. Samaisen yhtyeen kitaristi piti Raahessa myös musiikkikauppaa. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, että tämän jutun merkitys on ollut suuri. Se mahdollisti kaikenlaista.

Kävikö siellä bändejä?

– Työväentalolla kävi bändejä, ja minä kävin kyllä niitä katsomassa. Siellä oli yleisöä ainakin kelvollisissa määrin, koska kotimainen musiikki pärjäsi hyvin. Siellä kävi siis esim. Miljoonasade ja sitten näitä Dingon aikalaisia, Tanna ja Skädäm ja nämä. Oltiin siis noin vuodessa 1987. Nämä olivat alaikäiskeikkoja, mutta Raahessa oli myös ravintola, jossa kävi aikuisten yhtyeitä. Siellä pääsi katsomaan Melrosea ja Kauko Röyhkää.

Oliko treenikämppätilanne hyvä?

– Itse asiassa oli. Oli sekä aktiivisesti toimivan seurakunnan että kaupungin treenikämppiä. En muista että olisi ollut tilannetta, että treenikämppä olisi jäänyt puuttumaan. Mielikuva on se, että Raahen kaupungin suhtautuminen bänditoimintaan oli 1980-luvun lopulla hyvä.

Jos helsinkiläinen bändi haaveilee pääsystä Tavastialle, niin mikä on raahelaisen bändin ensimmäinen unelma?

– Oulun ravintola Foxia. Se taitaa olla olemassa vieläkin. Sinne piti päästä soittamaan. Tavastia oli liian kaukainen edes haaveisiin, ja se on matkanakin pitkä. Minä myös pääsin sinne Foxiaan yhden Zen Caféa edeltäneen bändin kanssa.

Mikä sinut itse asiassa sai tarttumaan kitaraan?

– Sain kitaran joululahjaksi aika pienenä, seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana. Se jäi kyllä silloin aika nopeasti. Sitten tuli 1980-luvun puolivälin suomirock-räjähdys, jolloin olin siis jo 15-vuotias ja osasin ottaa vähän sointujakin. Mutta toisten tekemien biisien opetteleminen tuntui aina hankalalta: en muista hakeneeni koskaan sointuja vaikka johonkin Kerjäläisten valtakuntaan. Tuntui helpommalta ja luontevammalta käyttää opittuja sointuja ja kirjoittaa siihen tekstiä päälle.

Olet siis tekijä, et soittaja.

– Ehdottomasti. Toisten tekemien juttujen opetteleminen on edelleenkin poskettoman vaikeaa.

Röyhkä ja ego

Varsinkin parin ensimmäisen levyn yhteydessä sinua verrattiin tekstittäjänä Kauko Röyhkään. Se ei ole perusteetonta, mutta yksioikoista kylläkin. Miten suureksi itse koet Röyhkän vaikutuksen?

– Kuuntelin Röyhkää kyllä tosi paljon, joskin varsin kapeaa tuotannon aluetta. Kuuntelin paljon Pikku enkeliä, joka minulla oli c-kasettina. Ainoa Kaukon levy, jonka omistin, oli Mutta, mutta -ep. Olennaista on kuitenkin se, että olin kova poika lukemaan ja Kauko oli ensimmäinen tekijä, jonka äärellä ymmärsin, että on mahdollista siirtää lukemansa teksti rockhommaan. Havainto ei varmaankaan ollut tietoinen, mutta merkittävä se oli. Röyhkän tekstien kirjallinen taso oli siihen aikaan todella poikkeava. Hyviä tekijöitä oli tietysti, mutta Kaukon novellimainen tyyli tuntui oudolta ja tuoreelta. Eikä ensimmäisen parin Zen Café -levyn saama palaute ole ollenkaan perusteetonta. Demovaiheessa Kaukon vaikutus oli varmaan jopa kiusaannuttavan suuri. Mutta minä ajattelin silloin että minä olen oikeassa ja muut väärässä, joten en välittänyt.

Eikös tuo ole ainoa oikea toimintamalli uran alussa.

– No, tavallaan.

Tulee nimittäin mieleen eräs Tuomas Nevanlinnan ajatus. Hän totesi, että jotta taiteilija voisi päästä urallaan alkuun, hänellä on oltava harhakäsitys siitä, että hänen tekemisensä ovat paljon tärkeämpiä kuin ne todellisuudessa ovat.

– [nauraa] Allekirjoitan tuon kyllä täysin. Onhan se kulttuurissa vähän alalla kuin alalla niin, että alkuaikoina toimintaa ei kanna muu kuin harhainen ajatus siitä, että tämä on tosi merkittävää kansakunnan ja ehkäpä koko maailman mittakaavassa. Rahaa ei tule, olosuhteet ovat huonot eikä etuisuuksia ole – paitsi tulevaisuus.

Palataan tuohon lukemispuoleen. Mitä luit?

– Varmaan aika paljon sen ajan kirjoja. Olin ehkä mainostuksen uhri, sillä luin lehdestä mitä kirjoja oli tullut ja lainasin niitä. Siis pohjalta John Irvingiä, jos John Irving oli tehnyt kirjan. Ja jos se kirja oli hyvä, aloin penkoa tekijän varhaisempaa tuotantoa. Perinteinen kaava siis. Ja koska egoa aletaan paisutella jo nuorena, yritin kahlata myös venäläisiä klassikoita läpi. Ainut josta pidin silloin todella paljon oli Gogolin Kuolleet sielut. Jälkeenpäin voi ajatella, että se oli ikään kuin lihasten ylläpitoa: luin paljon hyvää ja huonoa, ja kyllähän siitä aineksia saa.

Putro ja politiikka

Suomalaisessa sanoittamisessa on selvästi tapahtunut yksi suuri muutos. Hector- tai Pelle Miljoona -tyyppistä täysin avoimen kantaa ottavaa lyriikkaa ei juuri kirjoiteta. Yhteiskunta on totta kai teksteissä vahvasti läsnä, mutta Palkkasoturin tai Olen työtön -biisin kaltaista alleviivaavuutta ei ole. Sinultakin se puuttuu täysin. Miten koet itse tämän asian ja mahdollisen muutoksen traditiossa?

– Innostuin jossain vaiheessa kirjoittamaan lauluja, joissa on ongelma ja siihen ratkaisu. Niitä oli jonkin verran, ja minä ihmettelin että minkä takia ne eivät toimi. Tulin siihen lopputulokseen, että nimenomaan se ratkaisu pilaa biisin, joten päätin leikata sen pois. Se oli myös sitä aikaa, jolloin aloin ylipäätään editoida tekstiä. Olen sen jälkeen pyrkinyt lähestymään mielipideasioita aina siten, että niissä olisi vähintään kaksi puolta. Yhtyeessä on myös ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että uskonnosta, politiikasta ja urheilusta ei kirjoiteta.

Mutta eikös teksteissäsi kuitenkin ole politiikkaa? Aamuisin-biisin voi ainakin tulkita niin, että koko urakeskeinen moderni elämänmalli kuvataan siinä pohjimmiltaan täysin tyhjäksi. Eikö?

– No… Tuota. [hiljaisuus kestää tovin] Sanotaan nyt niin, että en ole ollut mitenkään hirveän otettu niistä yhteydenotoista, joita esimerkiksi tuolta Kokoomuksen puolelta on tullut.

Selvä… Entäpä harrastatko tekstejä tehdessäsi tietoisia tyylikokeiluja? Esimerkiksi Ongelma-kappaleen tekstissä ei tapahdu ulkoisesti oikein mitään. Mies kävelee huoneen poikki, sytyttää valon ja puhelin soi. Hän ei vielä vastaa. Tästä ehkä kymmenen sekunnin mittaisesta asiasta olet tehnyt vahvan laulun.

– Se teksti nimenomaan on tyylikokeilu. Yritän tehdä niitä jatkuvasti, mutta useinkaan ne eivät onnistu tai en vie niitä loppuun. Teen niitä silti koko ajan. Viimeisen neljän-viiden kuukauden aikana olen itse asiassa tehnyt kantaaottavuutta koskevia tyylikokeiluja. Ja maailman viisain asia on tietysti se, että mainitsen sen etukäteen ääneen… Mutta edelleen on alueita ja aiheita, jotka ovat täysin vieraita.

Niin kuin vaikkapa mikä?

– No, seksistä kirjoittaminen oli pitkään vaikeaa. Esimerkiksi Rakastele mua -kappaleen kirjoittaminen ei ollut erityisen helppo juttu. Seksiin on tietysti aikaisemminkin viitattu, mutta erotiikka alueena oli tosi outo. Ja sen takia tietysti kiehtova. Usein puhutaan siitä, että kirjoittamisrutiinia täytyisi pitää jatkuvasti yllä, kirjoittaa siis koko ajan. Se on totta, mutta sitten kun ollaan tekemisissä ihan vieraan aiheen kanssa, homma on vähän toisenlaista. Se on kuin vessan etsimistä pimeästä ja vieraasta asunnosta. Välillä tulee kolahdeltua ja törmäiltyä, mutta ennen pitkää löytää perille.

Minkälaiset työskentelyrutiinit sinulla on?

– Harrastan intensiivistä kirjoittamista yleensä kahdesta kolmeen kuukauteen ennen levyn tekoa. Neljästä viiteen päivään viikossa, ja työpäivän mitta on ehkä kolmesta viiteen tuntiin. Nyt kun yhtye pitää välivuotta, kirjoittamisaikaa on ollut peräti puoli vuotta, kun ennen se on ollut maksimissaan sen kolme kuukautta.

Näkyykö se sinusta uusissa teksteissä?

– Tuo on hankala kysymys. Yleensä biisejä syntyy intuitiivisesti tietty määrä, ja sitten niitä aletaan viedä eteenpäin bändin ja tuottajan kanssa. Niissä on siis siinä vaiheessa runko: soinnut, sanat, melodia, ehkä jotain riffejä. Nyt kun työstän biisejä yksin, olen mennyt treenikämpälle ihan vain soittamaan niitä biisejä. Soitellut niitä läpi moneen kertaan, jopa puhki. Tätä kautta syntyy pieniä sanamuutoksia: jonkun lauseen verbi ja subjekti vaihtavat paikkaa, jossain tulee se-sanasta hän ja sitä rataa. Biisi alkaa jatkuvan soittamisen myötä ikään kuin muovautua luontevasti omaan muotoonsa. Tämä vaihe on jäänyt aiemmin puuttumaan, kun tekemisen tahti on ollut niin kova.

Toiston tärkeys

Zen Café oli pitkään bändi, josta ei näyttänyt tulevan mitään. Vasta kolmas levy nosti levymyynnin siedettäviin lukuihin. Nyt yhtye on vahvasti vakiintunut. Mistä merkeistä itse näit sen vakiintumisen?

– Jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi, että vuonna 2000 kävi edellisen kerran niin, että Tampereen Pakkahuonetta ei myyty loppuun jo ennakkoon. Joka kerta sitä tietysti silti pelkää, että tuleeko sitä porukkaa ja minkälainen meininki siellä on. Tuon havainnon myötä tuli sellainen olo, että nyt pitää joko lopettaa pelkääminen tai aloittaa se uudestaan. On nimittäin niin, että keikkatilanteessa ja musiikkia tehdessään pystyy puristamaan itsestään aika paljon irti, jos kokee että kukaan ei tule keikoille, levyt eivät myy, kukaan ei pidä meistä eikä radio soita meidän biisejä. Jossain vaiheessa sitten tajuaa että omana voimavarana on juuri se, siis näyttämisen halu. Mutta jos itsensä pitää väkisin puskea siihen tilaan, se ei enää toimi samalla tavalla.

Tässä liikutaan taas vaikeilla alueilla. Tom Waitsilla on nimittäin sellainen painajainen, että hän yrittää kaikin voimin saada maailmaa kuuntelemaan mitä asiaa hänellä on. Ja sitten kun maailma vihdoin kääntyy häneen päin ja kuuntelee, hän ei keksi sanottavaa. Eikö tuo ole sama juttu josta puhut?

– On. Ehdottomasti. En ollut ajatellut sitä noin selkeästi, tietenkään, mutta noin se on. Olen itse käyttänyt siitä sanaa kipinä. Ja mistä se tulee, sitä on tullut pohdittua, kun on ollut vähän enemmän vapaa-aikaa. Tätä ennen on ollut niin, että vapaapäiviä on ollut ehkä kolme putkeen. Keikkataukoja on totta kai ollut, mutta ne on käytetty siihen, että on harjoiteltu ihan älyttömästi.

Kuten todettua, Zen Café nousi pinnalle hitaasti. Suomalaisessa rockissa on sellainen jännä ilmiö, että helsinkiläisbändit tulevat ja erityisesti menevät, jos menestystä ei tule nopeasti. Don Huonot ja Egotrippi ovat merkittäviä poikkeuksia. Mutta yleisesti ottaen Helsingin ulkopuolelta tulevat bändit jaksavat pidempään. Miksi?

– En ole koskaan osannut selittää sitä. Onkohan siinä ihan vain sitä, että jos helsinkiläinen bändi tekee yhden levyn joka ei menesty, niin sen jäsenet ovat ammattitaitonsa kautta houkuttelevaa riistaa jollekin toiselle bändille, joka tekee ensimmäistä levyä mutta jolta puuttuu vaikka basisti. Pyydetään sitten sen yhden levyn tehneen bändin basistia, koska hänellä ei mene hyvin… Maaseutubändeissä on varmaan sitä, että bändin jäsenet joutuvat tukeutumaan toisiinsa paljon vahvemmin.

Mitä Zen Café voisi Suomessa vielä realistisesti saavuttaa?

– Tapasin Rovaniemellä Down by the Kemijoki -tapahtumassa vuonna 1998 tai 1999 erään helsinkiläisen yhtyeen soittajan, joka hieman ennen sammumistaan hotellin uima-allasosastolle halusi keskustella kanssani ystävälliseen sävyyn siitä, mitä tässä maassa voi sen jälkeen tehdä, kun on myynyt Tavastian kerran loppuun. Ehdotin että mitä jos koettaisit tehdä sen toisen kerran. Siitä ideasta hän ei innostunut. Eli: en osaa asettaa kysymystä noin kuin sinä teit. Tämän kokoisessa maassa asiat pitää saavuttaa kymmenen kertaa. Sen jälkeen aletaan mahdollisesti lähestyä klassikkoasemaa. Väkiluku ei voi nousta niin nopeasti että puitteet voisivat kasvaa, joten toisto on ainoa vaihtoehto. Asiat pitää tehdä aina vain uudestaan, ja siinä mitataan samalla, että kuka jaksaa tehdä ne aina vain uudestaan. Tai kuka jaksaa tehdä ne eri tavalla uudestaan.