Viihdytyskiertueethan suoriuduttiin varsin kuluttavissa olosuhteissa, sattuneesta sotatilasta johtuen. Mutta taiteilijat olivat valmiita viihdyttämään, niin kuin aina. Ihmishenkiä ei tietenkään voi korvata, mutta materiaalisia menetyksiä sattui ja rauhan oloissa piti pystyä alkamaan harjoittamaan ammattiaan, perustamaan perheitä ja myös elättämään heidät. Päämajan ohjelmatoimiston mukaan muun muassa korpraali T. Joutselalta tuhoutui viulu kokonaan ja hän saikin siitä kompensaationa 7000 mk. Eräs alikersantti V. Vesterinen sai kahdesta hanurista 3600 mk ja muuan A. Lievonen harmonikasta 2030 mk.

Kuinka tämä sitten liittyy aiheeseemme? No, tietysti sillä tavalla, että harmonikkataiteilijoista Vili Vesterinen oli Make Lievosen kummisetä ja Aarre ”Aki” Lievonen hänen isänsä. Make itse on sodan jälkeen kehiin hypänneitä suuria ikäluokkia. Hänestä itsestään, varmaan senkin takia että sai rautaisannoksen sitä itseään, koskapa isänsä opetti kotona lukuisia oppilaitaan, ei tullut hanuristia vaan basisti- säveltäjä. (Viulisti Joutsela oli tietenkin Humppa-Veikkojen viulisti joka myöhemmin, angloamerikkalaisen viihteen rantauduttua Suomeen, lauloi riemukkaan version alunperin Lennon-McCartneyn nuorisokappaleesta ”She loves you”, nimellä  ”Hän sinun on”. Varhaista fuusiota.)

Lähdetäänkö alusta, niin kuin aina?

– Joo, faija oli haitaristi, hyvä hanuristi, Suomen mestari mallia 1945. Korjaili himassa haitareita ja antoi soittotunteja. Kun tulin koulusta, niin siellä oli vähintään kolme oppilasta vetämässä. Pakko mennä vessaan läksyjä lukemaan.

Missäs tämä tapahtui?

– Tämä oli siis Lahdessa. Mä olin itse asiassa paljon enemmän kiinnostunut urheilusta, jääkiekkoa, futista ja korista. Meillähän oli piano, ja faija yritti kyllä opettaa mulle hanuriakin. Se oli liian hebreaa. Ei mennyt läpi.

Oliko näppäin- vai pianohaitari?

– Näppäin. Se tekniikka oli ihan outo mulle, se oli niin kuin tämä vanha soittovitsi (pistää sormet pieneen nippuun ja liikuttelee ylös ja alas). Mä en tosiaan tunne sitä järjestelmää…

Ei tunne monet ”hanuristitkaan”…

– Ha-ha. Pitää paikkansa. Mutta meillä oli siis onneksi myös piano siinä. Sitä aloin tapailemaan ja aloin heti painelemaan omia juttuja. Saattoihan se olla että kun koko ajan joutui kuuntelemaan pakostakin musaa niin sieltä sitten tuli jotain impulsseja…

Kun olit tällainen salskea ja pilaantumaton urheilijanuori, niin mitä kautta musiikki ui liiveihin?

– Mulla oli sellainen kidekone joka laitettiin patteriin kiinni että sai kuunneltua ulkomaan kanavia.

Aikansa iPod?

– Joo. Sillä kuunneltiin Amerikan Ääntä (Voice of America, Yhdysvaltojen Eurooppaan, erityisesti itään suuntaama ”propaganda”-kanava). Sitten oli pari frendiä jotka oli kiinnostuneita jatsista ja siitä se sitten alkoi. Sehän oli aika sattumaa mitä sieltä tuli, mutta kaikki kelpasi. Faija vähän hermostui kun yöt kuunneltiin ja aamulla olisi pitänyt lähteä kouluunkin. Sieltä radiosta kolahti Art Blakeyn Jazz Messengerit ja Cannonball Adderleyn kvintetti, muun muassa. Tämä oli varmaan ajallisesti jotain kuuskytkahta.

Popmusahan ei vielä ollut tullutkaan. Oli iskelmähommaa enemmänkin.

– Ei ollut. Keikoilla soitettiin kaikenlaista, lattareita ja tietenkin jazzahtavaa eka tunti alussa. Mutta tuollaista perinteistä jorausmusaa. Valssia, tangoa ja jenkkaa.

Eli sä lähdit jo kouluaikana keikoille. Miten se tapahtui?

– Jossain tarvittiin basistia, tästä sain kimmokkeen. Oli sellaisia pikku bändejä. Silloin oli näitä konvia, siis konventteja eli koulubileitä aika paljon. Mä olin saanut faijan ostamaan basson, kovan puristuksen jälkeen. Ei se oikein hyväksynyt sitä. Mutta kun mä sain sen basson, niin mä kävin samaan aikaan Lahden musiikkiopistossa pianotunneilla. Suoritin jotain kurssitutkintojakin. Että kai se ajatteli että kuitenkin suhtaudun vakavasti musaan.

Siihen aikaan oli kuulemma tapana, että vahvin kundi laitettiin aina bassoon, se oli sen aikaisilla soittimilla ja vahvistusmenetelmillä aika fyysinen soitin?

– No joo, voi olla hyvinkin paikkansa pitävää, ei ollut vahvistimia ja kielet siksi oli korkealla. Kädet verissä vedettiin. Jotkut jätkät veti hanskat kädessäkin. Mä näin välillä painajaisia… Nykyäänhän tatsi pitää taas säätää mikrofonin mukaan ja sehän vaikuttaa taas ikään kuin vastakkaisesti. Basson resonanssi ei ehdi mukaan jos repii…

Missäs vaiheessa tuli vahvistimet kehiin?

– No, ensinnäkin nämä keikathan oli kaikenlaisilla seurojentaloilla, eli kun tultiin paikalle piti basso ensin sulattaa jossain uuninreunalla kun se oli ollut matkan ajan auton katolla. Basso oli ihan jäässä. Joissakin paikoissa löytyi kun etsi lavalta sellainen sopiva kulma johon sijoittuessa se ampu soundin saliin, ihan niin kuin ”natural”. Sillä sitten mentiin. Eikä silloin tietenkään yleisvolyymi ollut mikään hirveän kova. Mä olin silloin itse asiassa vielä koulussa ja tein paljon tuurauskeikkoja, en ollut vakituisesti missään bändissä. Kolme – neljä eri bändiä vuorollaan oli kehissä. Vähän niin kuin sinkoilua sinne ja tänne. Sitten saattoi olla putkeen joku viikko Kauppahotellissa ja silleen. Mulle aina soitettiin kun tarvittiin.

Olit niin kuin Lahden ykkönen?  

– Joo, oikeastaan Lahden A. Ha-ha.

Musiikin omaksumisen kannalta varmaan hyvä että soitti monenlaista ohjelmistoa…

–  Joo, ehdottomasti. Sitten kierrettiin vähän pitempään, tuon Isotalon Lassen kanssa. Se yritti kanssa hanurilla, mutta sitten alkoi tulla näitä sähköurkuja ja sähköpianoja. Aika hirveitä saundeja. Oli ne kuitenkin vireessä. Mutta ylipäätään tämä ravintolasoitto poikkesi noista lavoista, pysty soittamaan vähän monipuolisempaa ohjelmistoa ja siellä oli paremmat muusikot. Juuri Kauppahotelli ja Jukola…

Vähintäänkin maksetut treenit, jos viisi-kuusi tuntia illassa vetää. Ja jos jaksaa soittaa biisit oikein. Ja ne biisit, tämä standardiohjelmisto, oli pääosin parhaiden äijien tekemiä. On tietysti edelleenkin.  

– Kyllä siitä varmaan hyötyä oli. Mä olen kyllä vähän sellainen että ne biisit on vaan tullu ja menny. En niitä sillä tavalla rekisteröinyt Varmaan vähintään alitajuntaan kuitenkin jättänyt merkkejä, vaikka ei pysyvästi jäänyt ohjelmistoon. Melodia on aina ollut tärkeä, varmaan tullut ja jäänyt näistä italialaisperäisistä iskelmistä osa takaraivoon. Paljonhan säestettiin näitä laulajia, Laila Kinnusia ja muita. Yleistarjonta oli kyllä kapeampaa kuin nykyään. Mutta huippujakin oli.

Eli päästään suoraan tähän lyhyeen Olavi Virta -kytkentään urallasi.

– Me tehtiin sellainen puolen vuoden rundi… veikkaisin että se oli jotain kuuskyt… mä olin sen jälkeen laivalla… siis kuuskytviisi tai sellaista. Se oli aika rankka reissu. Se rundi alkoi ja eka keikka oli juuri Lahdessa, mutta sitä itseään ei näkynyt paikalla. Kakkossolisti sitten hoiti hommat. Jälkeenpäin selvisi sitten mitä oli tapahtunut. Se homma ei suoranaisesti siitä itsestään johtunut, vaikka tietenkin johtui. Se oli päässyt sairaalasta ja sillä oli ollut jotain maksamattomia sakkoja, mistä lie ja sitten poliisit oli laittaneet sen kaappiin. Päästiin kuitenkin reissuun. Fonissa oli Jonesonin Kaitsu, ihan hyvä kundi, sitten yksi nuori rumpali, jonka nimeä en nyt muista. Sitten Taito Vainio hanurissa, huh huh, todella taitava jätkä. Hieno soittaja. Ola ja Varasen Ykä, joka oli tämä kakkossolisti. Meillä oli Kajaanissa matkustajakodissa päämaja ja sieltä sinkoiltiin sitten lähiseuduille. Ei siihen aikaan ollut hirveästi näitä hotelleja.

Ei odottanut karamelli tyynyllä?

– Ei. Ei minibaareja ja sellaisia tunnettu. Siellä oli sitten tällaista, että pidettiin soiton ohella laulukilpailuja. Ihmiset oli vähän ujoina, näki että niitä halutti, mutta eivät uskaltaneet. Taito Vainio sitten kävi hakemassa niitä että: ”Tänne vaan, ei muuta kun laulamaan!”. Piti vähän avittaa, ”Kyllä tämä ihan hyvin menee!” Niitä kertyi sitten siihen ja kysyttiin että mitä laulat. Ola tuli sitten kepin kanssa siihen viereen ja istu tuolille. Se oli niin kuin päätuomari. Me vedettiin intro: ”Da-du-de-du-de-dida di-du-dee.. ”Sitten kilpailija alkoi laulamaan. Ola istu kyllästyneen näköisenä ja oli muutenkin hermostunut, vanha mies ja vielä jos ei ollut mitään drinkkiä saanut alle niin… No, se kuunteli noin kuusi tahtia, jos sitäkään, nousi ja sanoi: ”Vittu minä en jaksa tätä.” Ja käppäili pois. Se loppu niin kuin siihen. Se homma.

Nämä oli varmaan näitä veronalennusohjelmia, joita oli pakko keksiä, että sai huviveroa alemmaksi.

(Huvivero, vero jolla valtio pahimmillaan rokotti mielivaltaisen prosentin päältä, jos ihmiset halusivat pitää liian hauskaa.)

– Joo se oli varmaan tämän takia. Ola sitten lopetti tuomaroinnit siihen, mutta pakkohan niitä skaboja oli pitää. Ola ei voinut olla, kun se sano kaiken suoraan.

Oli vähän kun tämä Idols-Simon… latasi suoraan pataan.

– Joo samalla tavalla tyrmäsi. Hah-hah. mutta, opettavainen rundi tämä oli jo sen takia, että sai vetää Vainion kanssa. Aina kun tuli tämä viidentoista minuutin breikki ja taukomusa laitettiin päälle, niin se otti mun basson ja veteli siellä verhojen takana sen musan päälle. Veti kaikki biisit lonkalta. Sehän soitti viuluakin hyvin. Siinä sitten tsekkailin niitä bassolinjoja mitä sieltä tuli. Erittäin hyvin veti. Niitä katselin siinä ja opin samalla. Sain sitten myös siltä myöhemmin tunnustuksen, se pyysi mut ensimmäiselle radiokeikalleni, tuonne Fabianinkadulle. Siellä oli Ingmar Englund kitarassa ja muita vanhempia starbuja. Olisiko ollut Cyril Salkiewick pianossa. Me tultiin junalla, minä Lahdesta ja Taito hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä. Se etsi mut sieltä junasta ja sitten istu alas. Avasi salkun ja alkoi sitten kirjottaan niitä stemmoja sinne sessioon. Hyvinkäältä Helsinkiin. Ha.

Ei yhtään liian myöhään? Tai siis ilmeisesti ihan ajoissa…

– Hyvin se ehti. Omia biisejään duunasi. Kysyi aina multa että vedetäänkö tämä tai tämä… ”Taitomiehen jenkka”, se oli yksi jonka muistan. Hyvin svengaava jenkka. Hyvä nauha siitä tuli, harmi että ei varmaan ole tallella. Varmaan on vedetty siihen joku hiihtokilpailu päälle. Se todennäköisesti löytyy kyllä arkistosta, siis se hiihtokilpailu. Meikäläiselle juniorille jäi hyvin mieleen tämä kitaristi Englund, ystävällinen vanha herrasmies, joka veti tyylikkäästi takapotkukomppia.

Sitten laivalle soittamaan, eli Helsinkiä kohti vakaasti olemaan?

– Hansalaiva Saksaan asti, edestakaisin sahausta. Se oli tiivistä hommaa, siellä sai kuitenkin kerättyä aina vapaita ja mä käytin yhdet vapaat siihen, että kävin pyrkimässä Sibikseen. Sitten takasin paattiin. Mutsi lähetti sitten kirjeellä tiedon että olet päässyt sisälle. Jäin syksyllä veke laivasta ja alkoi siten toisenlainen sahaus, Oiva Nummelinin johdolla. Siellähän oli kaikki, Pekkis [Pekka Sarmanto], Hauta-aho [Teemu] ja Tamminen [Tapani]. Basisteja kaikki. Kun lähdin veke niin Ana [Hytti, basisti] tuli. Olin  kolme vuotta siellä, soitin ihan hyvän ekan kurssitutkinnon. Sitten alkoi keikkasählääminen stadissa, Reetua [Frederik, laulaja] ja kaikenlaista muuta leipähommaa. Olin jo laivalla ostanut sähköbasson Saksasta, siis Fenderin Jazz-basson, ostin sitten vielä vähän paremman myöhemmin, tämän ekan myin Seppälän Silulle (sähköbasisti). Jazz-äijiin olin siis törmännyt jo Sibiksessä, Eeroon [Koivistoinen, saksofoni] teoriaryhmässä, keikoilla jossain kuppilassa Hauta-ahoon ja Pöyryyn [Pekka, saksofoni], jotka jostain syystä tunsi meikäläisen. Teppo alkoi selittää jotain bassojuttuja, tästä päättelin, että tunsi meikäläisen.

Olen ymmärtänyt että erilaisia tilapäisiä kokoonpanoja pyöri stadissa aika paljon, juuri näissä jamimestoissa.

– Se oli aika mielenkiintoista aikaa, erilaisia ryhmiä kasattiin tosta vaan, että hei lähetäänkö keikalle ja myös sitten hajotettiin aika nopeasti. Keikkoja oli, olisi ollut enemmänkin. Mä olin ehkä vähän laiska, mulla oli muun muassa vippi Natsalle, niin siellä se johtaja Andersson tarttui mua kädestä, että mennäänkö Make tonne mun byrooseen. On vähän asiaa. Siellä sitten, et voisit sä tulla tännekin keikalle, ha-ha. Että sitä se ”vippi” tarkottaa, ha-ha. Mutta Natsallahan oli tämä kuuluisa maanantaimeininki, kaikki oli siellä jazzarit ja popparit ja rokkarit, varsinaista fuusiota. Niin kuin käytännössä. Kaikki soitti viikonloppuisin eri solistien bändeissä

Mikä oli eka oma ryhmä? Kuinka se muotoutui?

– Muistan sen hyvin. Mä näin Natsalla kun Hasse Walli soitti, se oli palannut joltain pitkältä Euroopan reissulta. En tuntenut sitä mutta tiesin tyypin. Sillä ei ollut reissun jälkeen omia soittokamoja, oli jollain lainakitaralla vetämässä. Kuuntelin sitten sitä tarkasti tiukan näköisenä, niin kun Natsalla oli tapana ja menin keikan jälkeen: ”Moi, soitit kyllä huonosti, mutta lähetkö mun bändiin?” Ha-ha.

Hyvää psykologiaa. Vähän niin kuin tämä Remun (renesanssihahmo) teesi, ”Ensin rautakangella päin pläsiä, ja sitten marmelaadia” -taktiikka…

– Joo. Mutta se tietenkin hiffas mistä oli kysymys. Meistä tuli parivaljakko joka pyöri noissa mestoissa. Perunatori oli sellainen keskuspaikka josta pysty sinkoilemaan joka suuntaan. Käytiin tunnelista ostamassa roiskeita, siis tällaisia makkaranjämiä ja tölkit piimää. Se oli hyvä rautaisannos, että jaksoi taas eläytyä. Rahat oli vähissä. No, Mentiin sitten ESO:n (Etelä- Suomalainen Osakunta), siellä oli Olli Ahvenlahti (piano) soittamassa. Mä olin nähnyt sen aikaisemmin Lahdessa Teinipäivillä, jonkun jazz-bändin kanssa. Olin siellä säestämässä yhtä laulajaa ja meillä oli bändissä klassisen musiikin pianisti, mimmi, joka ei hallinnut sitä säestystä. Me oltiin vähän pulassa, niin yht’äkkiä mä näen kun Otto Donner kävelee siellä lähistöllä, en tiedä minkä takia. Menin kuitenkin selittämään tilanteen sille, että ollaan vähän pulassa. Otto naureskeli ensin, mutta tuli sitten ja soitti pianolla meidän kanssa ne biisit. Hyvinhän se meni. Tämä vaan sivujuonteena miksi minä Ollin näin siellä Lahdessa. No, siellä ESO:ssa sanoin Hasselle että, mä tunnen ton tyypin, se on hyvä soittaja. Mene sanomaan sille, että se on meidän pianisti. No sehän meni. Ha-ha. Sitten meillä oli treenikämppä Korkeavuorenkadulla Rune Leskisen (rumpali, eräopas Lapissa) kanssa, se oli alussa siinä messissä. Reiska Laine (rummut) oli tullut takaisin jenkeistä ja se ikään kuin toi kannunsa sinne, luontevasti tosta vaan. Se sattui sitten pölähtämään sinne kun me treenattiin ja jäi tsekkaamaan. Mä sitten kysyin: ”Reiska, tuut sä mun bändiin?” ja se sanoi no joo. Se oli Make Lievonen Quintet. Pekka Untovuori fonissa, hillitön kotkalainen Pharaoah Sanders -friikki. Se oli alusta lähtien mun musaa, selvä kuvio. ”Tästä ei niin kuin poiketa” -meininki.

Valistunutta diktatuuria?

– Joo, se on paras linja. Mä en halunnut sellaista et soitetaan mitään jotain muuta. Ei mitään sillisalaattia.

Oliko muita ryhmiä samaan aikaan?

– Bändithän muuttui tuohon aikaan koko ajan. Tutustuin noihin aikoihin Paroniin [Paakkunainen, saksofoni] ja Eetuun [Wesala, rummut] ja ne pyysi Kareliaan Pekkiksen tilalle. Siihen oli tulossa kanssa Iljan [Saastamoinen] tilalle Janne Ödner (kitara). Se oli sitä Karelian loppuaikaa. Oltiin kyllä treenattu kaikkea ”Belzasarin pitoja” ja sun muita, sellasta arrattua, mutta se meni sitten siihen että Paroni kuulutti että nyt soitetaan tällainen Fairport Conventionin biisi ja sitten alettiin painaa rankkaa freetä, hah-hah… ehkä jengi hieman ihmetteli. Jos oli  tullut niin kuin kuuntelemaan kansanmusiikkia…

Ei oltu ”Herrojen kanssa pellon laidassa” (Karelian Wesalan laulama ”radiohitti”)?

– Joo, kyllä sitäkin tarjottiin tarvittaessa, mutta välillä Eetu ei antanut mitään armoa …hah-hah. Rankkaa paahtoa… Eetu lähti sitten Eurooppaan Jan Garbarekin bändiin. Itse jouduinkin sitten konkreettisesti pellon laitaan. Nimittäin siviilipalvelukseen, Tie- ja Vesihallitukseen hommiin Hämeenlinnan tielle. Ojaa kaivamaan.

Syvällistä hommaa heti sivarille, vakaumuksen mukaan…

– Joo. Lopulta nousin ahkerasti hierarkiassa ja päädyin Kappelin viereen yhteen toimistoon, kantamaan postia ympäri kaupunkia. Asuin Pöyryn luona Rauhankadulla, ei tarvinnut bunkata virallisessa majoituksessa Klaukkalassa. Törmäsin Daveen [Lindholm, kitara ja laulu] ja se pyysi bändiin, mutta kun pääsin pois sivarista ja olin valmiina hommiin, niin ne olivatkin laittaneet Rock’n Roll -bändin kasaan: Pave Maijanen (basso ja laulu), Affe Forsman (rummut). Mutta sehän ei ollut pitkäaikainen bändi. Sitten tuli uusi kysely ja perustettiin Pen Lee& Co.  Se oli nasta bändi ja toimi livenä erittäin hyvin. Lämmiteltiin joskus Royalseja, niillä oli silloin pahin pöhötauti päällä, helvetin isot kamat ja henkilökuntaa ihan pimeästi. Ei homma oikein futannut kuitenkaan, oli vähän niin kuin tungosta… Meillä ei ollut niitä ongelmia, painettiin menemään vaan. Davella oli hauska piirre, jos sattui laskemaan väärän tempon niin se laitto poikki ”Ei prrrkle, ei tuu mitään, ei toimi”, ja sitten uudestaan. Ei ollut niin tarkkaa. Että rennosti vaan ja jengi diggas. Fanit kiersi perässä keikoilla. Se oli Daven musaa, mutta mä yritin vähän olla siinä, tavallaan jaksottamassa niitä biisejä. Voisi kai sanoo että sovittamassa… nyansseja ja muuta. Kyllähän jotkut väitti, että Maken käden jälki siinä näky… Ai niin, yksi biisi on jäänyt mieleen, jonka mä muilutin kehiin. Soitettiin yhtä Tony Williamsin (amerikkalainen rumpali) biisiä ”Changin man”, jonka Dave lauloi, alkuperäisen lauloi Tony itse. Aika harvinainen yhdistelmä… ha-ha. Siinä oli vähän tahtilajiongelmia aluksi, mutta sanoin Affelle: ”Just forget it, anna palaa…”

Paljon varmaan välissä vielä on tapahtunut mutta nyt pienten ohitusten kautta ensimmäiseen soololevyyn, joka edelleenkin on varsin kuranttia kamaa ja jokunen vuosi sitten cd-muodossa re-masteroituna uudelleen julkaistu.

– Mä olin puhunut Atte Blomin (levypomo) kanssa jo Daven aikana, että haluaisin tehdä soolon ja se sanoi: ”Jee”. Love Records sai juuri silloin duunattua sen uuden studion ja ehkä mä olin vähän siinä koekaniinina, Kojo (laulaja) tosin taisi tehdä ihan ekan levyn siellä, mutta mä olin varmaan toinen. Ei siinä mitään.

Mitä muistoja, se oli kuitenkin iso pläjäytys aikanaan? Paljon soittajia.

– Joo, mä itse asiassa äskettäin kuuntelin sitä uudelleen masteroitua, en muuten mutta kun yksi tuttu halusi kyläillessään välttämättä sitä tsekata. Tuli mieleen että olihan siellä aika paljon ryhmää. Kaikki parveili siellä paikan päällä saman aikaan, joku makas jossain kun ei ollut soittamista, Pöyrykin (Pekka) nukkui siellä yhdessä nurkassa. Jännättiin että se ei herää kesken, kun me vedettiin. Kaikki oli vähän kuin stand-by. Valmiina vetämään. Olihan siinä pidettävä ohjakset kuitenkin tiukalla, oli yllätys että saatiin niinkin nopeasti se homma kasaan. Etenkin kun ekaksi oli luvattu kahdeksan päivää aikaa studiossa, mutta sitten se yllättäen kutistu neljään. Levy-yhtiö vähän leikkasi. Oikeastaan se oli varmaan parempi, mitä siellä tuollasella ryhmällä kuppaamaan pitempään. Soundipuolella oli kuiteskin pieni trabeli se, että Papalle [Jyrälä] tämä oli ihan uusi studio ja pöytä. Niin kuin myös kaikille muille. Ja Papallekin kai ekoja musaäänityksiä. Mutta se oli innostunut ja utelias, että se ei alkanut tarjoamaan tätä leipääntyneiden äänittäjien perusjuttua ”Ei sitä nyt oikeen voi tollee…”. Se oli hienosti messissä ja yhteistyöhaluinen. Siellä on jotain päällesoittoja, mutta valtaosa vedettiin ekalla sisään. Ehkä se tuntu silloin kiireeltä, mutta nyt se tuntuu edelleenkin tuoreelta. Ehkä parempi niin, ettei ollut mahdollisuutta hieroa.

Siellähän oli tämä biisi, ainakin mulle mieleen jäänyt ”Rain Dance”, joka ainakin radiossa soi, ja soi vielä edelleenkin satunnaisesti.

– Joo se on levyn eka biisi, sen jälkeen se tunnelma muuttuu aika ratkaisevasti. Mä olin ekaksi sitä mieltä että ei laiteta sitä ollenkaan levylle, mutta kaikki kundit oli että ”Hei, totta kai”. Ehkä se oli ihan hyvä että laitettiin…

Hittikamaa… omalla tavallaan.

– Joo, niin kai.

Sitten meininki muuttui 80- luvulla.

– Se oli aika hämärää aikaa. Ylipäätään yhteiskunnassa tapahtui kaikenlaista. Jarmon [Savolainen] kanssa tehtiin kuitenkin jossain välissä duo-levy, Oton studiossa Tammisaaressa. Ja sitten keikkoja, siellä sun täällä, niin kuin aina. Sitten tuli taas kvartetti, siinä oli Rasmus Korström (fonit) ja Markku Ounaskari (rummut). Bändi on edelleen kasassa, tosin miehet on vaihtuneet edes ja takaisin. Sillä tehtiin nauhoja radioon ja pari hyvää rundiakin. Viimeisin oli jokunen vuosi sitten. Nyt on taas ollut puhetta että saisi tämän kvartetin taltioitua. On tullut muutama yhteistyötarjous. Levyjähän ei enää kai myydä, ei edes ”myyviä” levyjä, saati tällaista marginaalihommaa, mutta nykytekniikalla jakeluhan voisi olla ihan toisenlaista. Netin kautta pääsee toiselle puolen maailmaa.

Eikä instrumentaalimusa näiltä osin kielivaikeuksiin kaadu.

– Jees. Kyllähän näiltä osin maailma on avoimempi kuin ennen vanhaan. 

Tämän jälkeen keskustelimme pöytälaatikkoon säveltämisen hyvistä puolista ja myös harmonian sisällä kulkevasta melodiasta. Sivusimme myös jazz-säveltäjän asemaa yhteiskunnassa. Sitten keskusteltiin klubeista ja muista tähdellisistä, onko Helsingissä jazz-klubeja ja tarvitaanko niitä, kuka niitä perustaisi ja ketkä niissä sitten soittaisivat ja kuka siellä sitten kävisi. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, mutta jotenkin tuntuu, että tätäkin keskustelua on aikaisemminkin jo käyty. Ja tullaan käymään. Eikä se ylöskirjattuna ketään kiinnosta. Voihan se olla tärkeääkin, siis keskustelu. Merkittävämpää on kuitenkin se, että äskettäin kunniakkaat 60 vuotta mittariin saanut Make Lievonen tekee edelleen musaa. Jos ei sitä tee, niin ei sitä ole.