Pekka Pohjola 1952 - 2008

Haastattelu

Pekka Pohjola 1952 – 2008

Säveltäjä, sovittaja, yhtyejohtaja ja muusikko Pekka Pohjola menehtyi marraskuun 27. päivänä kotonaan Espoon Matinkylässä. Hän ehti luoda lähes 40-vuotisen uran muusikkona ja säveltäjänä 1970-luvun rockbändivuosista 2000-luvun orkesterisävellyksiin.

Pekka Pohjolan musiikkia leimaa kokoonpanosta riippumatta vahva persoonallinen ote, jonka luonteenpiirteitä ovat esimerkiksi pateettisuus, naivius ja huumori. Vaikka kyseiset termit eivät aina nouse kielessämme esiin välttämättä positiivisessa mielessä, niin Pohjola käänsi nuo itsekin tunnistamansa piirteet musiikissaan poikkeuksetta voitoksi. Hänen musiikkiaan on myös aina luonnehdittu hyvin ”suomalaiseksi”, eikä olekaan vaikeata kuulla siinä havumetsien tummaa jylhyyttä ja järvenselkien tyyntä syvyyttä.

Säveltäjänä Pekka Pohjola uskoi loppuun saakka tonaaliseen melodiaan ja harmoniaan, sekä vankkaan rytmiseen poljentoon. Tuloksena syntyi lokeroimatonta ”Pohjola-musiikkia”.

Tunnetun musiikkisuvun kasvattina Pekka Pohjola aloitti viulu- ja piano-opinnot nuorena. Hän opiskeli viulunsoittoa Arno Granrothin oppilaana Sibelius-Akatemiassa vuoteen 1972 asti, jolloin hän Kuopion viulukilpailuun osallistumisensa jälkeen lopetti.

Sähköbasso oli alkanut kiinnostaa jo The Beatles -innostumisen myötä 60-luvulla, ja sille tielle Pohjola kääntyi. Hän herätti nopeasti huomiota 70-luvun taitteen rock-ympyröissä nopealla, teknisesti suvereenilla soittotyylillään; ensin Jussi Raittisen Boys-yhtyeessä, ja perään legendaarisessa Wigwamissa, jonka riveihin hän liittyi vuonna 1970.

Wigwamin jäsenenä Pohjola alkoi myös säveltää omaa musiikkiaan. Vaikka Wigwam onnistui musiikissaan paikoitellen erinomaisesti – saaden ylistäviä kommentteja ulkomaita myöten – johtivat bändin sisäiset ristiriidat kuitenkin bändin hajoamiseen vuonna 1974.

Wigwamin jälkeen Pekka Pohjola soitti jonkin aikaa kitaristi Jukka Tolosen yhtyeessä, vaikutti ruotsalais-suomalaisessa bändissä Made in Sweden, ja toimi muusikkona monissa eri levytyssessioissa.

Omien albumiensa julkaisun hän ehti aloittaa jo vuonna 1972, jolloin ilmestyi Pohjolan debyyttilevy Pihkasilmä Kaarnakorva. Hänen kolme ensimmäistä albumiaan julkaistiin Love Recordsin toimesta vuoteen 1977 mennessä, ja niillä säveltäjä Pekka Pohjolan tyyli ehti kehittyä, ja jossain määrin jo vakiintuakin sellaiseen muotoon, jossa sitä myöhempinä vuosikymmeninäkin saatiin kuulla.

Pekka Pohjolan oma yhtye alkoi muotoutua tavallaan jo vuonna 1977, ja vaikka hän jatkoi myös sooloalbumien julkaisua, niin oman yhtyeen debyyttinä voidaan pitää Kätkävaaran lohikäärme -levytystä vuodelta 1980. Osa hänen aiemmista levyistään oli julkaistu myös ulkomailla, ja myös esiintymisetkin Skandinaviassa olivat ehtineet alkaa.

Säännölliset kiertueet Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa alkoivat kuitenkin miehistönvaihdoksia kokeneen uuden yhtyeen kera 80-luvun puolella, jolloin Pohjola myös alkoi julkaista levyjään omalla levymerkillään. Niin ikään tilaustyöt alkoivat tuolloin, ja ensimmäisten joukossa olivat musiikit tv-elokuvaan Jokamies (1983), tv-sarjaan Enkeli lenteli (1984), sekä neliosainen sarja Yesterday’s Games Espoo Big Bandille (1986). Sovitustöistä on syytä mainita Heikki Sarmannon laulusarja Betonimylläri Lauri Viidan runoihin Tapani Kansalle (1987).

Vuonna 1989 sai kantaesityksensä Avantin toimesta Pekka Pohjolan ensimmäinen teos sinfoniaorkesterille, jolloin kapellimestarina Porvoon Suvisoiton konsertissa toimi hänen serkkunsa Olli Pohjola. Vaikka Pohjola kiistikin sävellyksen olevan muodoltaan sinfonia, sai teos nimen Sinfonia no. 1, ja se levytettiin seuraavana vuonna.

Pitkäikäisimmäksi jäänyt Pekka Pohjolan yhtye syntyi vuonna 1992. Tämän yhtyeen myötä hän esiintyi mm. Japanissa ja Yhdysvalloissa, ja se oli mukana myös joissakin muissa levytyssessioissa 90-luvun lopulla (Marja Mattlar, Hanna Ekola), joissa Pohjola toimi sovittajana ja osin tuottajanakin.

42-vuotiaana Pekka Pohjola oli niiden taiteilijoiden joukossa, jotka vielä saivat valtion 15-vuotisen apurahan, kun sellaiset viimeisen kerran myönnettiin vuoden 1994 alusta.

2000-luvulle käännyttäessä Pohjolan kiinnostus esiintymisiin väheni, ja tilaustyöt alkoivat näytellä aiempaa isompaa osaa hänen työskentelyssään. Vuosisadan vaihteeseen osui Me, konsertto kontrabassolle ja jazzorkesterille, ja vuoden 2004 helmikuussa kantaesitettiin Emmi (sinfonia no. 2) sinfoniaorkesterille sekä Bayan, konsertto harmonikalle ja kamariyhtyeelle.

Pekka Pohjolan kaikessa esiin tulleeseen ehdottomuuteen kuului se, että hän oli vuosien varrella järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikista Wigwam-nimen alla tapahtuneista esiintymisistä. Mutta musiikkia vastaan hänellä ei ollut mitään, ja yllätyksellisesti hän niin ikään helmikuussa 2004 nousikin Helsingin Gloria-areenassa ELVISin Lauluntekijäklubin lavalle yhdessä Jim Pembroken ja Pekka Rechardtin kanssa ensimmäistä kertaa 70-luvun puolivälin jälkeen, ja soitti Pembroken lauluja mm. Blues Section -yhtyeen ja Wigwamin ajoilta. Erityisen aktiivi vuosi piti sisällään myös muutamia Pekka Pohjolan Akustisen Yhtyeen konsertteja, sekä ELVISin juhlavuoteen liittyneen tilausteoksen Confused jazzsekstetille, ja kaikesta tästä johtuen Suomen Jazzliitto myönsi hänelle tuolloin Yrjö-palkinnon.

Pekka Pohjolan uuden musiikin viimeiseksi julkiseksi esitykseksi jäi Jukka Perkon ja jousikvintetin konsertti Viapori Jazz -festivaalilla elokuussa 2007. Lehtiartikkelissani kirjoitin tuolloin: ”Aloituksena kuullut kaksi uutta sävellystä Viekkaan veisu ja Tiia tekivät lähtemättömän vaikutuksen tällaiseen vanhaan Pohjola-faniin; kaikki oli ensi tahdista NIIN selvää ja hienoa kirkkaassa selkeydessään”. Kyseiset kappaleet nousivatkin Teosto-palkintoehdokkaiksi.

***

Lainaan Pekan omia sanoja, jotka Petri Nevalainen on kirjannut talteen kirjaansa Bassokenraali (2003/Jalava):

“Musiikin ainoa idea on se, että se on oikeata ja rehellistä. Musiikin lajilla ei ole merkitystä, vaan halulla tehdä.

Tyylitaju on ehdoton edellytys musiikissa kuin musiikissa. Musiikin osien on oltava tyylitajuisesti kohdallaan. On ihan sama, onko tyylitajussa kulloinkin kyse uudesta, vanhasta tai totutusta.

Tekninen taso tai hienous ei tee musiikkia, vaan asenne.

Pelkästään sellaisen löytäminen, mitä itse en olisi [jo] tehnyt tai joku muu ei ole tehnyt, on tuskallista. Intohimo on kuitenkin tallella ja kun lähdet seuraamaan sitä, lopputulos on aivan arvaamaton. [-] Intohimon vuoksi säveltämistä ei kuitenkaan voi jättää tekemättäkään.

Musiikin tekeminen on itsekästä, ja sen on pakkokin olla niin, koska sitä ei voi tehdä muulla tavalla. [-] Itsepäisyys musiikissa on rasittavaa, ja se vie voimat jossain kohtaa.

Vaikka loppu häämöttää jossain, minun on pakko tehdä sitä, mitä teen. En halua mitään anteeksi. Teen työtäni ihmisille, ihmisten takia ja meille kaikille, muuten olisin suhteellisen neutraali ja typerä. Minun on elettävä niin kuin elän.

Kauneinta on yksinäisyys, vaikka suhteellisuudentaju menee joskus. Mutta nautin yksinolosta.”

Pekka Nissilä

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2008

Selaa lehden artikkeleita