Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo lapsena, että musiikki olisi iso osa elämääsi?

– Mä muistan että nuorena olin aikamoinen haaveilija, ja elin vähän niin kuin ajopuu-teorian mukaisesti. Mun vanhemmat olivat aika huolissaan, että mitähän tostakin kaverista oikein tulee ja mitähän se meinaa. Mä olin levoton lapsi, ja nyt mulla on siihen oikein diagnoosikin. Sitten aikansa tuumailtuaan vanhemmat laittoivat mut 7-vuotiaana Pirkan Pojat -kuoroon, koska ne yritti löytää mulle asioita ja tekemistä, jotta ”poika olis pois pahanteosta”. Kuoroharrastus olikin aikaa vievää: harjoituksia oli 4 kertaa viikossa, ja siellä mä tutustuin tuleviin muusikonalkuihin, kuten Costello Hautamäkeen, Jukka Törmään, Olli ”Oke” Haralaan ja niin edelleen. Kuorossa mä opin paljon, ja itse asiassa olinkin kova poika keskittymään musiikkiasioihin. Ylipäätään meillä kotona oli paljon musiikkia ”saatavilla”: mun äiti soitti mielellään pikku viineissään pianoa. Isällä oli puolestaan mittava levystö ja paljon soittimia. Homma oli sellainen, että mun isä omisti arkkitehtitoimiston, mutta tämän toimen ohessa hän oli hyvä ystävä monien muusikoiden kanssa, ja hyväsydämisyydessään – sekä suuresta arvostuksesta muusikoita kohtaan – hoiti samalla ”pikku panttilainaamoa”.  Isä otti hätätilassa olevan muusikon soittimen kaniin, lainasi rahaa, satasen pari, piti soitinta kanissa ja antoi sen (usein ilmaiseksi) taas muusikolle takaisin, kun keikka oli tulossa.  Mun isä oli siis Suuri Muusikon Ystävä, ja mä sain jo lapsena sen ajatuksen sydämeeni, että muusikkous on arvostettavaa. Meiltä kotoa löytyi muun muassa kontrabasso, piano, erilaisia puhaltimia ja kitaroita. Mä näin koko ajan niitä soittimia – ja tykkäsin näpelöidä niitä… Taisin tästäkin saada kipinän.

Millainen sun nuoruus oli? Millaisia bändi-, soitto- tai laulukuvioita sulla oli nuorena? Maistuiko koulunkäynti?

– Koulu oli pakkopullaa, ei maistunu laskutoimitukset eikä biologia. Mutta, koulussa oli kavereita, sen takia sinne mentiin. Kuoro oli mulle vähän niin kuin jatkumo tähän kaveri- ja porukka-asiaan: mä oon aina tykänny jengeistä ja sakeista – eli bändeistä! Porukoidutaan ja tehdään musaa yhdessä, sitähän se on. Meillä oli useita kuoroleirejä, ja jo näillä kuoroleireillä perustettiin innokkaasti bändejä, joissa laulettiin, soiteltiin akustisia kitaroita ja esiinnyttiin leirinuotiolla. Risto Klemola, tamperelainen kitaristi, taisi olla ensimmäinen, jonka kanssa perustettiin ”bändi”. Harjoiteltiin joku biisi ja esitettiin se sitten muille. 11-vuotiaana sain oikean kitaran joululahjaksi, ja se oli vielä sähkökitara!  Se oli mahtavaa! Kitara oli Höfner, sellainen puoliakustinen Beatles-kitara. Se oli oikeesti aika hyvä kitara. No, mä ryhdyin soittamaan sitä kitaraa, mutta tajusin, etten tajua siitä mitään. Silloin mun isä Roope vei mun kitaratunneille. Noh, opettajani, rautainen kitaristi Jouko Huttunen antoi mulle 3 kitaratuntia! Aina kun Huttunen soitti, sillä oli boston huulessa. Ekalla tunnilla se soitti mulle 10 minuutin jazz-soolon, pani bostoniksi ja sanoi mulle että – Tähän me pyrimme. Mä olin ihan että –Häh? Pedagogiikka ei siis välttämättä ollut ihan kohdillaan, ja meikän musaopinnot jäikin sitten siihen. Siihen maailmanaikaan ei ollut vielä näitä poppikouluja ja jatsiopistoja, joita nykyään on. Mä kouluttauduinkin muusikoksi sillä perinteisellä tyylillä, eli kuuntelemalla muita sekä laulamalla ja soittamalla.

Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi? Joissakin tuoreimmissa haastatteluissa on vilahdellut mm. Dave Lindholm. Miksi juuri Dave? Entäs Sam and Dave?

– Meillä kotona kuunneltiin tosi paljon musiikkia. Meillä soi Louis Armstrong ja Ella Fitzgerald, blues, jazz, vanha jatsi ja dixieland. Mun vanhempi sisko meni ”vähän edellä” aina, se kuunteli purkkaa ja jytää ja soulia. Siskon huoneesta kaikui Deep Purple, Uriah Heep, Led Zeppelin ja Motown, erilaiset Motown-kokoelmat, joilla lauloivat muun muassa Diana Ross ja Supremes.  Ja kun mulla ei ollu omaa levysoitinta, mä pöllin sen levyjä, ja kuuntelin niitä isän levysoittimella.  Mutta mun oman pään räjäytti varsinaisesti Hurriganesin Rock And Roll All Night Long. Albert Järvinen oli Se juttu, mitä mä diggasin. Usein vieläkin joku tulee keikalla sanomaan, että ”sun soitosta kuuluu Albert Järvinen”. Albert oli mulle avain blues-arkkuun. Yhtäkkiä mä tajusin että Muddy Waters, Albert King jne. oli niitä, joita Albert oli kuunnellut. Sitten tuli Dave Lindholm, ja sittemmin myös Rock´n Roll Band, joita diggasin tosi paljon. Tajusin, että tää on kova tää Dave Lindholm, tekee hienoja tekstejä, soittaa hienosti, on laulava kitaristi, ja jotain sellaista mä itsekin haluaisin olla. Eli, kyllä Dave on mun suurin esikuva.  Noihin aikoihin mun faija sanoi, että pitää tehdä työtä, ettei kaikki tule elämässä tuosta vaan. Mä muistan, kun mä tahdoin  sitten kitaravahvistimen, ja faijan mielestä Carlos Santana oli hyvä kitaristi (ja mä olin taas että – Häh?). No, se sanoi, että opettele Samba Ba Ti, ja soita se hänelle, sitten hän voi ostaa vahvistimen. Mä kuuntelin mankalla sitä biisiä, piirsin jopa kitaratabulaattorin ja harjoittelin 4 kuukautta ko. biisiä. Faijan yksi ystävistä oli Paavo Raninen, pianisti ja kapellimestari, ja sitten kun se ”koepäivä” koitti, me ajettiin Saab 99:llä Anttilan parkkihalliin, faija ja Paavo istu etupenkillä, ja mä istuin takapenkillä ja soitin Samba Ba Tin. Miehet kuuntelivat vakavana soittoa, ja kun olin päässyt biisin loppuun, Raninen kääntyi tuimana isän puoleen ja totesi: ”Kyllä poika soittaa osaa!” Mä olin ihan muikeena, ja sitten mentiin Sähkötasoon, ja mä sain 20-wattisen Wem-transistorivahvistimen, jossa oli Volume ja Tone. Myöhemmin tajusin, et kun sen vahvistimen vääntää aivan kybälle, soundi menee särölle ja sieltä tulee valtavan hienoa, väkivaltaisen kuuloista ROCK`N ROLLIA.

Millä tyylillä sun biisit syntyy, alatko ”töihin” vai odotatko inspistä? Kumpi on vaikeampaa:  tehdä lauluja itselle vai muille?

– Laulun tekeminen on mulle mystinen asia edelleen. Olen yrittänyt lukea aiheeseen liittyviä oppaita ja eepoksiakin, mutta en tiedä, onko niistä oikeastaan ollut mulle mitään hyötyä. Mieluiten mä kuljen ja harhailen kotona kitara kaulalla, ja mulla on kotona myös piano, eli soittimet ”stand by”. Mä yritän ”ajautua sellaiseen tilaan”, että mun pää ryhtyis säveltämään. Usein mulla on päässä ja alitajunnassa joku biisi aika pitkäänkin, ja mä annan sen tulla lähes valmiiksi ennen kuin mä otan instrumentin käteen. Jos multa pyydetään biisejä, usein käy niin, että varsinkin nyt, kun mä olen tehnyt biisejä myös pöytälaatikkoon, mä menen sinne laatikkoon, pengon sitä – ja totean että paskojahan nämä, siksihän ne siellä pöytälaatikossa onkin! Tämä tosiasia sitten ajaa säveltämään uutta. Mä en voi sanoa että olisin ”raudankova ammattilainen”, eli jos multa tilataan biisi kolmen päivän deadlinella, se ei välttämättä onnistu. Mulla on tunne, että mun parhaat biisit ovat aina syntyneet puolivahingossa, tai jotenkin aika nopeasti. Mulle tulee sellainen kokonaisvaltainen fiilis ottaa se biisi tai idea kiinni heti. Mä käytän paljon sanelumankkaa (Stockan elektroniikka-osastolla mulle on vielä varattuna kaksi vanhan mallista sanelumankkaa…), ja äänittävä puhelin ja äänittävä MP3 on myös käteviä. Parhaita paikkoja muuten tähän ideoiden metsästykseen ja luovaan työhön on auton ratti Helsingin ruuhkissa. Esimerkiksi Cheekin yhteistyöprojekteissa mä olen istunut ratissa ruuhkissa ja laulanut kertsien melodioita heidän toimittamiensa pohjien päälle. Ehtona tälle työlle on kuitenkin se, että mä olen autossa Yksin. Mulla on kaksi lasta, ja jos ne on mukana, ja mä aion avata suuni, ne huutaa heti, että ”Isi, älä laula!!”

Miten rappareiden kanssa työ sujuu? Noin äkkipäätään tuntuu siltä että soul ja rap ovat hyvin lähellä toisiaan parhaimmillaan, mitä mieltä?

– James Brown on koko soul-funk-rap -musan kummisetä. Kaikki perusrytmit ja biitit on Brownin Funky Drummerista. Siihen perustuu koko se juttu. Mä olen tehnyt yhteistyötä mm. Elastisen ja Cheekin kanssa, ja mähän olin Elastisen kiertuekitaristinakin viime talvea. Suomisoul ja suomirap ovat kuitenkin mun mielestä eläneet samantyyppisen elinkaaren. Suomeksi laulettua soul-musiikkia on tosi vähän, samoin suomi-rappia, ja niiden kulta-aika on kestänyt molemmilla vain jonkin aikaa, n. 10 vuotta. Suomirapissä päitä on jo pudonnut, ja listoilla on enää Elastinen ja Cheek. Samaa niissä on myös se, että suomisoul ja suomirap käsittelevät suomen kieltä  ennen kaikkea  rytmisenä elementtinä, afroamerikkalaisen poljennon ehdoilla, ei niinkään sanoitusoppien mukaisesti.

Timo Kiiskinen löytyy monien hittibiisiesi tekstien takaa. Oletteko niin hyviä kavereita, että luette toistenne ajatuksia, vai kuinka tuo tekstityshomma menee? Hyväksytkö Timon ehdotukset heti, vai tuleeko teille koskaan vääntöä biiseistä?

– Mun mielestä jokaisella tekijällä on kullakin omat lahjakkuuspisteensä. Mun oma vahvin laji ei ole sanallinen anti. Timo Kiiskinen on taas erittäin kova ja lahjakas sanoittaja: sanoittaminen on Timon paras alue. Timon omat biisithän on usein sellasia country-folk -tyylisiä, ja mä olen sovittanut niistä biiseistä soulia ja funkyä, omaan tyyliini sopiviksi. Muistan, kun tehtiin Ainutkertainen-biisiä, ja mä muutin siihen muun muassa sointuja… Kiiskinen huusi studiossa, että – Ei juma, ei näin voi tehdä…! Vikstenin Tommi, joka oli tuottamassa, ja mä saatiin Timo sitten kyllä suostuteltua siihen tyylilajin vaihdokseen. Ei ole tarvinnut katua, Timonkaan onneksi tätä juttua. Onnen kyyneleet –biisin kanssa kävi vähän samalla tavalla: mä sovitin senkin ihan uusiksi, mut siitä biisistä ei sitten enää kiistelty. Ylipäätään mä ajattelen niin, että mä en ole VOINUT kieltäytyä hyvistä biiseistä. Minusta hyvä biisi on hyvä biisi, ja on ihan sama kuka sen on tehnyt.  Ja kaikki nää hienot biisit on sitten vienyt mun omaakin uraa eteenpäin. Mä ilmoitan aina Timolle etukäteen, että teen pian levyä ja kyselen siltä, olisko sillä jotain mulle…

Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi? Mikä on kaikkien aikojen paras kotimainen biisi tai sanoitus mielestäsi?

– J.Karjalaisen biiseistä Villejä lupiineja ja Keihäänkärki tykkään erityisesti. J. Karjalainen on suomalaisen rytmimusan kantavia voimia, jota mä olen aina digannu ihan täysillä. Dave Lindholmin biisi Puhtaat laivat on vaikuttanut minuun myös tosi paljon; siitä biisistä iho nousee kananlihalle, kun se menee niin syvälle. Hieno kehityskertomus ihmisestä, ja ne vertaukset – WAU.

Mitä omaa biisiäsi pidät parhaimpanasi ja miksi?

– Neljäs-levyllä on sellanen biisi kuin Se on okei. Ko. biisi on jammailtu studiossa, ja tekstikin tuli tuosta noin vaan. Se on onnistunut, se on tosi, siinä on kerrottu mun kehitystarina ja ko. biisi on hyvin henkilökohtainen ”Mies ja kitara kädessä” -vääntö, josta mä tykkään…

Luin jostakin, että Vapaa-levy lähti kehittymään muutaman vuoden takaisen burnoutin seurauksena. Perustit terapiaprojektiksesi rokkitrion, jossa toimit itse kitaristina ja laulajana. Muutaman miehistönvaihdoksen ja äänityssession jälkeen albumi oli valmis. Menikö juttu näin?  

Ja miten analysoisit muusikkoja yleisemminkin vaivaavaa burnoutia; onko se taiteilijoiden ammattitauti, ja miksi luulet sen, samoin kuin masennuksenkin, meihin niin helposti iskevän? Onko musabisneksen Money talks -mentaliteetti mielestäsi syyllinen monien taiteilijoiden henkiseen ahdinkoon, vai tuleeko loppuun palaminen luonnostaan luovan työn ”kylkiäisenä”, kun taiteilija tonkii taiteeseensa sielunsa syövereitä, kaivellen joskus aika syviäkin vesiä?

– Masennus ja burn out on taiteilijoille enemmän kuin luonnollinen osa elämää. Mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus. Masennus iski, kun monta isoa asiaa kaatui päälle samaan aikaan: 40-ikäkriisi, Aki Sirkesalon kuolema, joka oli tosi iso tumma vesi, ja eihän tää muusikon työ ammattina niin kauhean kevyt ole. Olin sentään tehnyt työkseni tätä muusikon hommaa jo 20 vuotta. Keikkaelämä, valvominen, toinen lapsi, valvominen, paineet… Mä vain yksinkertaisesti rupesin väsymään. Akin poismeno laittoi sitten sen ison pyörän pyörimään. Menin työkyvyttömäksi, söin masennuslääkkeitä, ja kuitenkin oli pakko taas mennä keikoille. Eihän meillä muusikoilla ole mitään turvaa. Siinäkin mielessä tämä on pelottava ammatti. Pitäis olla helvetin hyvä joka ilta, ja kovassa kondiksessa. Vapaa-levy lähti syntymään, kun mä niissä masennuslääkehuuruissa tein hääkeikan Sami Kuoppamäen ja Timo Tolosen kanssa… Mä olin iloisesti sekaisin, ja soittelin sellaista psykedeelistä kitaravallia Ranskalaiset korot -biisiin, ja Kuoppamäki nauroi katketakseen, sanoi – No nyt oli niin magee soundi, että perustetaan bändi!. Noh, Kuoppamäki ja Timo Tolonen tulivat bändiin, ja yhtäkkiä kitaran soitto alkoi taas kiinnostaa – laulaminen ei niinkään – ja musiikki tuli ja pelasti mut, jälleen kerran! Mä annoin tällä kertaa itselleni vapauden soittaa ja tehdä ihan mitä vaan, eli en kahlinnut itseäni mihinkään lokeroon, esim. suomisoulin laatikkoon, vaan annoin mennä. Käytiin taltioimassa biisejä treenikämpän vieressä, ja niistä taltioinneista syntyi sitten tämä Vapaa-levy.

Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sulla on liittyen musiikkiin? Unelmia, haaveita?

– Mulla on projekteja, päässä. Haluan tehdä yhden suurlevyn soulin klassikoita suomenkielellä, ison orkesterin kanssa. Toinen projekti on tehdä levyllinen Delta Blues -musiikkia, myös ja nimenomaan suomeksi.

Koska sä sait Remulta lahjaksi nahkakengät? Mikä oli se tilanne?

– Meitä on muutamia ”kenkäihmisiä”, kuten Pave Maijanen ja Mitja Tuurala. Ja Remuhan on myös vaatefriikki. Vuonna 1998 oli Dean Martin Boozing Societyn jonkun ”haarajaoston” bileet Hesassa. Jyrki Hämäläinen jakoi ”Vuoden viihdyttäjä” -palkintoja eri musa-alueilta, ja mäkin sain jonkun pystin, se oli nastaa… MUTTA: sitten Remander tulee takahuoneeseen, osoittaa mua ja sanoo – Tuus tänne. Noh, me mennään miesten vessaan, Remu panee oven lukkoon, ja meikäläinen siinä jo miettii, että väännetäänkö tässä nyt tötteröt, mutta ei sentään: Remulla on kassi, jossa kenkälaatikko, josta se kouraisee hienot, mustat, kiiltävät 30-luvun kengät, tapittaa silmiin ja  sanoo – Mä luulen et nää on sun kokoo. Mä olin taas että –  Häh? ja aivan myyty! Oon mä sittemmin saanu Paveltakin kengät, ja mä oon puolestani antanut yhdet kengät Mitjalle. Mulla on myös tapana antaa bändiläisille ei kenkää, vaan kengät, kun meininki on kohdallaan!