Soolodebyyttinsä vuonna 1999 tehnyt Maija Vilkkumaa on ollut viimeiset kymmenen vuotta maamme merkillepantavimpia lauluntekijöitä. Hän on myös onnistunut saavuttamaan sekä kriitikkojen arvostuksen että yleisön suosion. Selvimmin tästä todistaa vuonna 2003 ilmestynyt Ei-albumi, jota on myyty yli 120.000 kappaletta ja joka sai myös Teosto-palkinnon.

Vilkkumaan viime ajat ovat menneet studiossa, mutta tuoreimmista kuulumisista päätellen projekti alkaa olla voiton puolella.

– Ensimmäisestä singlestä päätettiin juuri, hirveän säätämisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan tunnelma on todella hyvä. Näissä hommissa on välillä selvä visio siitä mitä tekee ja välillä sitten ei minkäänlaista. Tämän levyn kanssa visio on ollut vahva, vaikka tietysti myös epäilyksen hetkiä on ollut, kuten aina pitkän prosessin yhteydessä.

Minkälainen visio se sitten on?

– Musiikkia on hankala selittää, mutta olemme hakeneet suorasukaista, kursailematta kuulijan kasvoille tulevaa soundia. ”In your face” pyöri ihan iskulauseenakin välillä. Mukana on isoja kaikuja, Blondieta, uutta aaltoa, Phil Spectorin tuottamaa Ramonesia, punkin ja säihkeen yhdistelmää, tällaista. Huomaan kaipaavani musiikissa nyt suurta draamaa, jopa melodraamaa. Olen pitänyt siitä esimerkiksi PMMP:n ja Chisun tekemisissä. Miksaajina toimivat Riku ja Juha Heininen ovat todella synnyttäneet levylle säihkettä. En halunnut soundiin luomua, maanläheisyyttä tai nuhjuisuutta.

Tarkoittaako tuo säihke glamrockia?

– Ei suoranaisesti. Olen kyllä tykännyt glamrockista ja tunnen sitä maailmaa. Minun korvaani materiaali kuulostaa enemmän uudelta aallolta, ja kyllähän sieltä tietysti kuulee sellaisenkin nimen kuin Dingo, kuten minun tekemisistäni melkein aina.

Mutta eihän se ole huono asia!

– Ei, ei. Ei juuristaan voi päästä irti. Jossain vaiheessa se harmitti, mutta nyttemmin olen todennut ettei siinä ole ongelmaa. Luulen että ihminen pystyy parhaiten ammentamaan niistä asioista, jotka ovat lähinnä hänen sydäntään, ja monestihan ne jutut ovat niitä, jotka löytyivät teini-iässä. Keskustelin äskettäin kavereiden kanssa juuri tästä: miten suuressa määrin muusikkojen ja tietysti myös muiden ihmisten tekemisiin vaikuttaa se, minkälaisiin asioihin on törmännyt silloin kun oli kaikkein vastaanottavaisin ja herkin.

Ja miten sattumanvaraista se onkaan…

– Aivan. Minullekin yksi kaveri esitteli aikanaan 70-luvun Alice Cooperin, josta tuli todella tärkeä vaikuttaja. Enkä tuntenut kuin sen yhden ihmisen, joka kuunteli sitä. Cooper vaikuttaa edelleen, koska silloin teininä tuli kuunneltua musiikkia niin hurjalla intensiteetillä ja intohimolla, että moista on myöhemmin vaikea saavuttaa. Ei ole enää niin viaton. Välillä sellaista tietysti kaipaa: kunpa jokin löisi täysin jalat alta ja panisi rakastumaan totaalisesti.

Tiedon lisääntyminen on varmaan yksi tekijä, joka estää totaalisen rakastumisen.

– Paljon mahdollista. Muistan että kun kuuntelin teininä Dingoa, tuntui että se porukka oli suunnilleen keksinyt romanttiset kielikuvat, syntikan käytön rockmusiikissa ja monta muuta juttua. No, eiväthän ne ole Dingon keksintöä, mutta minä en sitä tiennyt. Nykyään saman ilmiön näkee usein: kuinka uusi juttu ammentaa jostain vanhasta jopa todella suoraan. Ja aina on niitä, joilla ei vielä ole kosketusta historiaan ja joille vanhan kierrätys on uutta. Tällä tempullahan musiikkiteollisuus pelaa, eikä siinä mitään.

Jos palataan uuteen levyyn ja tuottajaasi Riku Mattilaan, niin minkälaisia asioita hän on tuonut musiikkiisi?

– Ensinnäkin hänen kanssaan on mahtavaa tehdä työtä. Tällä toisella levyllä yhteistyö on vielä syventynyt, kuten toivoinkin. Riku oli tuottajana mukana jo alkuvaiheessa, eli hän kuunteli jo demoja ja valitsi sieltä, mitä lähdetään tekemään ja mitä ei. Aiemmin olen tehnyt karsinnan itse. Rikun malli on luovuuden kannalta ehkä parempi, koska jos ideoita tuottaessa pitää samalla tarkkailla sitä, mikä toimii, se jollain tavalla myös kahlitsee ideointia. Oli hienoa tehdä demoja ilman että joutui olemaan samalla oma kriitikkonsa. Riku myös menee biiseihin todella syvälle ja elää intohimoisesti työssä mukana.

Entä sovitukset?

– Me tehtiin Rikun kanssa akustiset demot, jotka vein treenikämpälle. Lopulliset sovitukset on edelleen tehty bändin kanssa. Aikaisemmin olen vienyt treenikämpälle Garage Band -ohjelmalla tehdyt demot, joissa on ollut toisinaan myös aika paljon sovitusta mukana. Nyt oli hyvä tehdä todella riisutut akustiset demot, joiden pohjalta jokainen sai fiilistellä ideoitaan. Olin tehnyt bändin kanssa edellisenä vuonna paljon keikkoja, joten homma lähti rullaamaan todella hyvin ja ryhmä venyi minusta muutaman kerran ihan uskomattomiin suorituksiin.

Sinä toimit alalla, jolla on viime vuosina oltu pessimistisempiä kuin monilla muilla aloilla yhteensä. Miten olet kokenut sen?

– Luulen että tilanne ei ole suoranaisesti vaikuttanut uuden levyn tekemiseen: olen innoissani, vaikka kalmansävyisistä tulevaisuudenkuvista voisi kyllä masentua. Mutta totta kai se johonkin vaikuttaa, vaikka toisaalta meillä muusikoilla on aina se sama riski. Siis vaikka yleistilanne olisi minkälainen, niin aina voi alkaa miettiä ja pelätä, että ehkäpä minun seuraava levyni ei menestykään. Ja niin voi myös aina käydä. Sen asian kanssa joutuu elämään joka tapauksessa. Luulen että tilanne on tästä johtuen helpompi meille muusikoille kuin niille, jotka ovat levy-yhtiöissä töissä. Tuntuu että levy-yhtiöissä pelätään riskinottoa aika tavalla. Minusta levy-yhtiöiden ei kannattaisi velloa siinä, miten vaikeaa kaikki on, koska se mielentila jos mikä estää innovaatiot.

Teatterileiriläisestä sooloartistiksi

Maija Vilkkumaa on sitä mieltä, että kuka tahansa voi tehdä biisin ja että suurin este biisin tekemiselle on se, jos ihminen kuvittelee olevansa siihen kykenemätön. Hänen oma päätymisensä alalle on tietyssä mielessä sattuman kauppaa, seurausta hyvistä olosuhteista ja kannustavasta ympäristöstä.

– Homma lähti liikkeelle tosi nuorena, mikä oli tärkeää, sillä en ehtinyt kasvattaa itsessäni asiaan liittyviä paineita. Siis käsityksiä siitä, että pitää vaikuttaa tyylikkäältä ja niin edelleen. Olin 14-vuotiaana teatterileirillä, koska unelmoin teatterin harrastamisesta. Se oli Nuorisoasiainkeskuksen leiri, ja siellä oli muitakin muusikoita, esimerkiksi Kalle Ahola ja Pohjannaulan perustanut Samuli Mäkisalo. Siellä soiteltiin iltaisin lauluvihoista suomirokkia, ja nuoret miehet tekivät myös omia biisejään ja soittivat niitä muille. Tajusin siellä kitaraa soittaessani, että monet rakkaat suomibiisit sisältävät vain muutaman soinnun ja minä osaan soittaa ne. Sen jälkeen huomasin että voin panna niitä sointuja uusiin järjestyksiin ja rakentaa jotain omaa. Olennaisia tekijöitä olivat luova yhteisö, rohkeus ja tietty punk-henkinen ajatus siitä että tehdään itse.

Joskus näiden tapahtumien jälkeen syntyi Tarharyhmä-yhtye, joka debytoi levyllä vuonna 1993. Miten se homma lähti liikkeelle?

– Leiriltä Tarharyhmään ei mennyt kuin vuosi tai kaksi, ensimmäiseen levyyn kyllä sitten enemmän. Me mentiin ensin kolmen sepän patsaalle katusoittajiksi. Siinä vaiheessa me oltiin ehkä 15- tai 16-vuotiaita. Sen jälkeen alkoi demojen tekeminen, ja ensimmäistä levyä tehtäessä me oltiin jo 18-vuotiaita. Oltiin käyty lukiota siinä välissä. Biisintekijän identiteetti syntyi siinä vaiheessa luontevasti: totesin olevani tyyppi, joka toteuttaa itseään tekemällä biisejä.

Tarharyhmä hajosi vuonna 1995, ja sinä debytoit sooloartistina vuonna 1999. Mistä sooloura lähti liikkeelle?

– Oli halu katsoa, mihin biisintekeminen voisi viedä. Minua harmitti, että kitaransoittoni oli aika alkeellista: osasin periaatteessa vain pari komppia. Enkä osannut soittaa pianoakaan kummoisesti – opiskelin sitä kyllä myöhemmin pop-jazzkonservatoriossa. Tapasin sattumalta Lapinlahdenkadulla Costi Snellmanin, jonka ensimmäisestä levystä pidin tosi paljon, ja Costi sanoi että tarvitsen demojen rakentamista varten rumpukoneen. Menin Fazerille, jossa todella mukava tyttömyyjä suositteli Rolandin PMA-5 -laitetta. Sillä pystyi hoitamaan soinnutuksen ja kaikki, tosin minulla oli monesti sen verran paljon sointuja että ongelmiakin tuli. Aloin tehdä biisejä sillä ja jatkoinkin vielä Se ei olekaan niin -levyyn asti (2005). Siinä vaiheessa laite oli jo vanha ja hilpeyttä herättävä. Mutta Tarharyhmän jälkeinen ”toisen aallon” biisintekijyys lähti alkujaan liikkeelle noin pienestä, kiitos Costi Snellmanin ja Fazerin mukavan myyjättären.

Sanoit että sinulla on biiseissä paljon sointuja, ja se on selvästi totta. Sinulla on suomirock- ja hard rock -pohjaa, mutta oma sointumaailmasi on aika tavalla monisyisempää kuin noiden musiikinlajien. Mistä kaikkialta luulet harmonia- ja sointumaailmasi tulevan?

– Kuten sanottua, pidän paljon 70-luvun Alice Cooperista, ja se menee välillä tietynlaisiin progemaailmoihin, nimenomaan soinnutuksessa. Sitten pitää mainita Def Leppard, jolta olen oppinut ajatuksen kesken biisin tapahtuvasta moduloinnista, enkä tarkoita euroviisumodulaatiota ylös biisin lopussa vaan sitä, että kappaleiden osat menevät eri sävellajeissa. Minulla on usein niin. Biisieni sovitukset on myös aina tehty bändin kanssa, ja varsinkin alussa muut laajensivat monien kappaleiden harmoniamaailmoja. Jossain vaiheessa aloin jo biisintekovaiheessa nähdä, millä tavalla bändi voisi työstää ideoita eteenpäin – opin siis toisten menetelmiä ja aloin soveltaa niitä itse.

Entäpä sanoituspuoli? Ketkä ovat innoittajiasi siellä? Neumann ainakin.

– Kyllä!

Minusta sinua ja Neumannia yhdistää etenkin se, että te kuvaatte tilanteita, joissa ihmiset ovat todella hauraita ja herkkiä tunteidensa kanssa. Sinulla on paljon näitä biisejä, esimerkiksi Ei susta huomaa, Se ei olekaan niin, Superpallo. Miten kommentoit väitettä?

– En ollut ajatellut asiaa noin, mutta kyllä se totta on. Luulen että se lähtee siitä, että Dingon Levoton Tuhkimo on ollut yksi biisi, joka niin sanotusti muutti koko maailmani. Siinä on samanlainen tilanne: laulun päähenkilö on yksin baarissa ja täysin hajalla tunteineen. Levoton Tuhkimo oli minulle teininä niin iso juttu, että olen varmasti ammentanut siitä todella paljon.

Mistä muualta olet ammentanut?

– Välillä ajattelen jopa vähän koomisesti, että haluaisin kuulua johonkin todella avantgardistiseen perinteeseen, mutta tosiasia on, että tyylini on tätä samaa sukupuuta, jota edusti edellisessä sukupolvessa esimerkiksi Juice ja sitä ennen Eino Leino. Olen useimpien muiden suomalaisten sanoittajien kanssa ihan samaa porukkaa. Isäni kuunteli paljon Juicea ja Tuomari Nurmiota, joka on tuonut perinteeseen hienoja vinoumia, ja heidän tekemisensä vaikuttavat minuun – esimerkiksi minun Ei-kappaleeni taitaa nojata Nurmion biisiin Levoton lapsi. Muistan vieläkin, kuinka kysyin kuusi- tai seitsemänvuotiaana isältä, mitä Syksyn sävelen lause nyt on elokuu ja minä olen viljaa oikein tarkoittaa. Isä vastasi että ”no, mieti minkälaista vilja on elokuussa: valmista korjattavaksi”. Muistan kuinka vahva hetki se oli: lamppu syttyi päässä ja ymmärsin metaforan käsitteen, vaikken tietenkään silloin tiennyt sen nimeä. Panin vielä merkille miten ihanasti viljaa rimmasi aiemmin tulleen hiljaa -sanan kanssa ja olin tosi vaikuttunut siitä tekstistä. Myöhemmin tulivat Neumann, Heikki Salo, Martti Syrjä, Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona…

Kaipuu kauas pois

Vilkkumaa on kirjoitellut vuosien varrella kotisivuilleen (www.maijavilkkumaa.net) kertomuksia lauluntekijän arjesta. Hänen kohdallaan lauluntekemiseen ovat liittyneet myös säännölliset työmatkat kauas. Biisintekoreissujen kohteena on ollut useamman kerran New York, jossa hän kävi alkujaan lomalla ja johon hän ihastui niin, että halusi palata sinne myös työtä tekemään.

– Korostan että New York sinänsä ei ole asian ydin. On vain ollut tärkeää päästä pois tutusta ympäristöstä. Vaikka nimittäin yrittäisi kuinka ottaa etäisyyttä suomalaiseen meininkiin, siinä on kuitenkin paljon sellaista jota ei edes huomaa sisäistäneensä ennen kuin lähtee pois. Siksi on ollut tärkeää käydä muualla: on suunnattoman vapauttavaa olla aivan vieras vieraassa ympäristössä. Yhtäkkiä tuntee todella syvästi, että voi tehdä mitä haluaa.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin biisejä pitäisi tehdä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei. Se onkin jännä juttu. Minulla on kyllä vahvoja epävarmuuden hetkiä ja tuntemuksia siitä, etten keksi enää mitään, varsinkaan tekstipuolella. Voin joskus stressaantua siitä kun kuulen toisten tekemiä hienoja juttuja: mietin heikkona hetkenä etten ikinä keksi mitään niin hyvää. Mutta olen aina päässyt tuntemuksista yli. Olen oppinut itsestäni sen, että levyn tekeminen vie kaikkinensa noin vuoden, ainakaan paljon sen vähempää aikaa ei kannata varata.

Rima taitaa olla aika korkealla?

– En kuvaisi sitä noin. Mutta minusta on olemassa se vaara, että kun on tehnyt biisejä jonkin aikaa, tekemiseen kehittyy tietty sorminäppäryys jonka avulla voi tehdä muodollisesti pätevää mutta hengetöntä materiaalia. Pelkään siihen sortumista enkä halua että niin tapahtuu. Arvostan sitä, että minulla on sidosryhmiä ja työtovereita, jotka kyseenalaistavat tekemisiäni ja esittävät pahoja kysymyksiä. Ettei se vain mene siihen, että ideani ovat muka automaattisesti hyviä, koska ne ovat minun ja minä olen ennenkin tehnyt hyvää. Minua pelottaa lipsahtaa tuohon ajatteluun, koska tiedän että minussa on myös laiskuutta, joka haluaisi tehdä asiat helpolla. Ehkä en tästä syystä juuri kirjoittele biisejä muille: pelkään tekeväni huonoa jälkeä, koska en kuitenkaan pysty panemaan koko sydäntäni materiaaliin, joka ei jää omaksi.

Jos työhön liittyy pelkoja ja huolia, niin mitkä sitten ovat huippuhetkiä?

– Biisin valmistuminen on yksi. Siis kun juttu on valmis ja kuulostaa juuri niin hienolta kuin oli ideavaiheessa kuvitellut. Myös se on upeaa, kun on työhuoneella vasta tekemässä biisiä ja aistii että siitä on tulossa hyvä. Pidän myös keikkailusta todella paljon. Keikoilla pääsee parhaimmillaan upeaan flow-tilaan, joka on ihan omanlaisensa riemu.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys. Minkä toisen ihmisen biisin olisit halunnut tehdä itse ja miksi?

– Niitä on tietysti monta. Ensimmäisenä tulee mieleen David Bowien Life On Mars, koska se melodia [hyräilee kertosäettä] ja fiilis on aivan täydellinen. Rakastan myös Scandinavian Music Groupin kappaletta Lopulta olemme kuitenkin yksin [säv. Joel Melasniemi, san. Terhi Kokkonen]. Se on jotenkin niin tosi ja surullinen; myös melodia on kaunis ja teksti ihana. Lisäksi se on syvästi lohdullinen. Surulliset biisit ovat minusta usein lohdullisia, koska niitä kuunnellessaan tajuaa että ei ole surullisten tunteidensa kanssa yksin.