Sovittaja uhattuna?
Viime aikoina on esitetty ajatuksia siitä, että teoksen muunteluoikeuksiin tulisi tehdä muutoksia. Tarkemmin sanottuna tämä on kohdistunut sovittajan asemaan teoksen oikeudenomistajana. Kuten moni tietää, teoksen esityksistä tekijänoikeudellisesti hyötyvä sovittaja on kansainvälisesti harvinaisempi tapaus.
Maailmalla on tyypillistä maksaa sovittaja ulos tilausta tehtäessä ja sillä siisti. Jos sovittaja kokee olevansa tai hänen katsotaan olevan merkittävästi osallinen sävellykselliselle itseisarvolle, voidaan hänet merkitä ns. kanssasäveltäjäksi, jolloin hän tietenkin on myös mukana jakamassa esityskorvauskakkua.
Lisäksi on katsottu, että sovittajat tuottavat liikaa työtä Teoston byrokratiassa. Varsinkin ns. bändisovittajat ovat se todellinen kipu ahterissa. Syystäkin koetaan turhauttavaksi, kun monimiehinen/naisinen ryhmä merkkaa aina automaattisesti koko bändin sovittajiksi rekisteröidessään biisinsä. Miksi ei siis meilläkin voitaisi virtaviivaistaa asioita ja poistaa tällainen oikeudenomistajien umpilisäke nimeltä sovittaja?
Päinvastoin, väitän minä. Meillä Suomessa voidaan olla ylpeitä tekijänoikeuden kohdellessa sovittajia oikeudenmukaisesti. Kun käytän mielikuvitustani ja saan aikaan jotain, joka tuottaa melodialle, harmonialle ja rytmille sellaisen kantoaallon, jolla alunperin mustavalkoinen luonnos saa värit ja syvyyden, olen mielestäni tehnyt luovaa työtä, joka kuuluu tekijänoikeuden piiriin teoksen muuntelijaan sovellettavan tekijänoikeuslain 4. pykälän mukaisesti.
Lähes 30 vuotta sitten teimme Takomo-studiossa Irwin Goodmanin levyä ja kapellimestari Kassu Halonen esitteli meille kansantaiteilijan itsensä kotonaan tekemää demoa. Rupisella kyökkikasettinauhuriäänitteellä Irwin soitti Hagström Swede -sähkökitarallaan (ilman sähköä) jotain hyvin epämääräistä ja lauloi päälle jotain vielä epämääräisempää pyrkien tuomaan esille biisinsä eri osat.
Oman audioarkeologisen tutkimuksensa jälkeen Kassu oli saanut kerrosten alta esiin sävellyksen, jolle sitten rakensi sovituksen. Ei tämä kuitenkaan tehnyt hänestä kanssasäveltäjää, sillä olennainen aines oli Irwinin päästä. Mutta sitä suuremmalla syyllä hän on sovittaja, joka on muovannut kasetilta löydetylle luurangolle lihan, ihon ja värin ja joka on näin sovitusosuutensa ansainnut.
Entä sitten, kun ei ole kyse teoksen kantaversiosta? Mielestäni on kohtuullista, kun solistin ja studioyhtyeen esittämä 20 vuotta sitten julkaistu iskelmä sovitetaan tänään bigbandille, että uuden version sovittaja saa muuntelijana osuuden uuden version esityksistä. Mutta olisiko tolkkua rekisteröidä hänet kanssasäveltäjäksi, jos sovittajuus poistettaisiin järjestelmästä? Mikä olisi tässä tapauksessa reilu könttäsumma, jolla sovittaja kuitataan ulos oikeudenomistajuudesta?
Pitää muistaa, että jo nyt itse töistä suoritetaan orkestereiden kannatusyhdistyksien sietokykyjen äärillä olevia palkkiota. Ja jos sovittajasta leivottaisiin jollain vippaskonstilla kanssasäveltäjä, olisi hänellä myös alkuperäisen säveltäjän kanssa rinnasteiset oikeudet teokseen. Kysehän olisi jo eräänlaisesta immateriaalisesta nurkanvaltauksesta.
Mutta todellinen ongelma eli bändien hinku sovituskrediittien ryöstöviljelyyn pitäisi saada aisoihin. Muusikoiden pitäisi paremmin osata arvioida omaa panostaan kysyen, olenko biisin kehittämisessä antanut sille jotain, joka täyttää sovittamisen tunnusmerkit.
Ja kyllä sekin on ongelma, kun ravintolaorkestereiden ns. kapellimestarit, bändien soittaessa peruskamaa väärillä soinnuilla, merkkaavat itsensä sovittajiksi tajuamatta, että pelkän sointukulun ja syntikan kitkuttelu levyltä kopsattuine introineen ei ylitä sovituskynnystä ja että ilman erillistä lupaa säveltäjältä ei osuuksia kuitenkaan tipu vaikka kuinka löisi humpan jatsiksi ja tangon reggaeksi. Näiden bändien ohjelmistoraportit aiheuttavatkin Teostossa jatkuvaa nukkasihdin putsausta.
Mutta todellinen sovittaja tekee työtä, jonka lopputuloksen tulee olla jatkossakin tekijänoikeudellisesti suojattua – voiko sen enää yksinkertaisemmin ilmaista.
Janne Louhivuori
Louhipaja
