Yleisökö Ylen katsoo?
Aloitetaanpa ylevin väittein: Kansakunnan henkinen hyvinvointi järkkyy ilman hyvin ja riippumattomasti toimivaa yleisradiota!
Entä huonosti toimiva? Esimerkkinä Italia, missä RAI:n signaali hukkuu berlusconilaisten viihdekanavien kohinaan ja jonka riippumattomuus on sitä, että pääministeriä kohtaan kriittinen satiiri hyllytetään. Huonoa julkisen palvelun mediatoimintaa on myös se, mikä tyytyy myötäilemään kaupallisen tuotannon manipuloimaa suuren yleisön makua eikä tarjoa minkäänlaista yllätyksellisyyttä, ei tee rohkeita tuotantopäätöksiä eli ei kanna vastuutaan kansallisen kulttuurin edistäjänä, säilyttäjänä ja uudistajana.
Kun kaupallinen paikallisradiotoiminta käynnistyi 1985 ja sittemmin kehittyi valtakunnallisesti kattavaksi, alkoi Ylen radiopuolella käymisprosessi. 1980 lanseerattu Rockradio sai olla vielä rauhassa, myöskään Radiomafia ei 90-luvulla astunut pahemmin kenenkään varpaille, mutta YleX:n ja Yle Radio 1:n myötä oli jo selvää, että nyt ollaan lähdetty haastamaan kaupalliset paikallisradiot. Ja tätä mieltä ovat yhä monet, jotka toivovat Yleltä monimuotoisempaa ja vaihtoehtoisempaa ohjelmistopolitiikkaa, mutta myös ne, jotka haluaisivat jättää Ylelle vain uutis- ja ajankohtaistoimituksen, hartausohjelmat, valuuttakurssit ja merisään, jotta itse pääsisivät pulskistumaan tarjoamalla kansalle, mitä kansa haluaa.
Tv-toiminnan työnjako kaupallisten kumppanien rinnalla on toteutunut hieman rauhallisemmin ja luontevammin. Ovathan megatuotantojen, kuten suurien urheilutapahtumien tuottaminen ja yhteistyö EBU:n (European Broadcasting Union) kanssa, kuuluneet aina Ylelle. Kuitenkin tälläkin puolella paine kasvaa ja puheet joidenkin perinteisten urheilutapahtumien siirtämisestä maksukanaville nostavat päätään. Kakkosen profiloituminen kansankulttuurikanavaksi jäytää hieman kaupallisia, mutta idolsien ja salkkarien miljoonakatselijaluvut rauhoittavat kummasti. Kulttuurikanava Teema on saanut kiitosta niin klassisten taidemuotojen edustajilta kuin populaarimmaltakin puolelta. Sen katsojamäärät ovat suhteessa pienet, mutta toisaalta usean kymmenen tuhannen yleisö taidemusiikin konsertille on valtava.
Ylen kohtalona on siis rimpuilla kansanmiellyttämisen ja kansanvalistuksen välisessä pihtiotteessa. Kuitenkin Ylessä valistuksen pitäisi olla aina vähän voitolla, sillä ilman tätä, joidenkin mielestä holhoavaa johtoajatusta, alkaisi tarjonta väistämättä kaventua varhaisnuorten ääniä kosiskelevaksi, kaupallisilta kanavilta tutuksi tulleeksi ääliöviihteeksi. Mutta toki Ylen pitää antaa panoksensa kevyemmänkin viihteen saralla, varsinkin kun sillä on mahdollisuus tässäkin genressä ottaa taiteellisia riskejä, joihin muut eivät pysty. Tässä kumarrusten ja pyllistysten ristiaallokossa Yle on luovinut vielä kohtalaisen onnistuneesti, mutta ei silti säästy huomautuksilta:
-Ylen tuottamat kotimaisen populaarimusiikin liveohjelmat rajoittuvat kesäkauden tanssilavatoistoihin, satunnaisiin juhlakonsertteihin Tampere-talossa, samaa kaavaa toistaviin tangokuninkuusohjelmiin ja mikkiin tarttumiskisoihin. Ylen tuleekin ehdottomasti panostaa kotimaisen omaehtoisen musiikin esityksiin esim. livekonserttisarjoina tai muina eläviä esityksiä sisältävinä ohjelmakokonaisuuksina. Missä on vaikkapa rytmimusiikin ”kausikortti”?
-Alueradioiden omaa tuotantoa ja itsenäistä päätäntävaltaa pitää vahvistaa.
-Ammattitaitoiselle musiikkitoimittajuudelle pitää antaa enemmän tilaa eikä sen pidä antaa kuolla sukupuuttoon.
-Soittolistoista emme valitettavasti näytä pääsevän eroon ja niinpä niiden tulisikin olla luonteeltaan paljon selkeämmin apuvälineitä kuin tahdin määrääjiä.
Kaikkeen edellä mainittuun ei tarvita edes lisää rahaa, mutta laatutuotantoon sitä tarvitaan aina – oli se sitten talon sisäistä tai ulkoistettua.
Mediamaksu kaatui, lupamaksuista laistetaan – jääkö siis jäljelle vain budjettirahoitus? Se olisi ainakin kattava ja periaatteellisesti yksinkertainen maksuvaihtoehto ylelliselle mediakulutukselle niin eetterissä kuin netissäkin. Mutta nostaisiko se kansalaisten verotaakkaa kohtuuttomasti? Näinkin ollaan väitetty. Myös väitetään, että poliittisten valtasuhteiden heilahtelut toisivat hankaluuksia, jos rahat repäistäisiin budjetista. Entä voitaisiinko kehittää jonkinlainen hybridi; rahoitussysteemi, jossa osa tuotosta tulisi media- tai lupamaksuina ja osa verojen kautta? Lupalintsarien vaikutus pienenisi ja balanssissa alkaisi löytyä? Minähän tosin maksaisin kiljuen nykyisen lupamaksun vaikka tuplasti siitä, että saisin jatkossakin katsella mainosmössöllä pätkimättömiä elokuvia ja sarjoja sekä ennen kaikkea siitä, että tuotetaan ja tuodaan monimuotoisuutta, laatua ja rohkeasti kokeilevaa.
Tulevalle Suomen hallitukselle: Yleisradion riippumaton toiminta tulee turvata vähintään nykyisessä laajuudessaan.
Janne Louhivuori
Louhipaja
