“Ei kai sinua pelota” – Pari muistikuvaa Esa Pakarisesta
Näin Esa Pakarisen monta kertaa kun olin pieni poika. Elokuvissa Pekka Puupäänä ja Severi Suhosena. Ilmielävänä enoni luona, joskus sattumalta huristamassa autollaan ohi, iso baskeri kallellaan päässä. Myöhemmin eräässä varkautelaisessa musiikkiliikkeessä tarinoita kertoilemassa.
Aika kului, vuodet vieri. Eräänä päivänä tuttavani, varkautelaisen kodinkoneliikkeen omistaja soitti ja kertoi, että Pakarisen Esa haluaa tavata minut. En muista meninkö Pakariselle tapaamaan häntä vai tapasimmeko jossain muualla, joka tapauksessa Esa sanoi tarvitsevansa laulutekstejä.
– Miksi sinä et soittanut suoraan minulle, kysyin?
– Minä luulin, että sinä oot pelkkä rokkimies, Esa vastasi.
Esalla oli kotona pieni äänityslaitteisto. Siellä äänitettiin meidän ensimmäinen yhteinen laulu. Esa oli luvannut tehdä sen Suomi meloo -tapahtumaan. Hän sävelsi, lauloi ja soitti kaikki soittimet. Minä kirjoitin lauluun sanat. Äänittäjänä toimi varkautelainen tv-mekaanikko. Taustaan lisättiin veden liplatusta, tulikohan se tehostelevyltä vai käytimmekö vesilaseja?
Kerran kysyin Esalta, Pekka Puupäänä kun olet ollut, kiinnostaisiko sinua tehdä lastenlauluja?
Seuraavana päivänä tavattiin, Esa saapui täsmälleen sovittuun aikaan, kuten aina, sekunnin tarkkuudella.
– Nyt pitäis ruveta säveltämään niitä lastenlauluja.
– Nyt? Eihän minulla ole vielä tekstejäkään.
Mentiin kirjastoon. Päätettiin että lainataan Suomen kansan vanhat runot -kirjasarjan Savon runot -osa. Valittiin siitä runoja, Esa tahollaan rupesi säveltämään, minä taas kirjoittamaan kansanrunoihin uusia tekstejä. Pari laulua tehtiin tällä menetelmällä, suurin osa teksteistä oli uusia, Esaa varten kirjoittamiani lastenrunoja. Syntyi kaksitoista lastenlaulua ja ne tallennettiin Yleisradion kantanauhalle. Esan sairaus oli ollut jo pitkään tiedossa ja lääkkeet väsyttivät häntä, haitaria soitti Aaro Kurkela.
Tein tuohon aikaan Yleisradiolle Kissalaakson kaupallisradio -nimistä lastenohjelmaa ja soitin siinä näitä lauluja. Mielilauluni on edelleen vauhdikas Aakkoset. Julkaisin tekstin runokokoelmassani Be & Pop. Nuottina Aakkoset on julkaistu koulujen musiikkikirjoissa. Muistan miten hanakasti Esa halusi tehdä laulun Hammaspeikosta, joka pesiytyy suuhun, jos ahmii liikaa makeaa. Laulu tehtiin.
Esa oli pitkään suunnitellut Kalle Väänäsen murrerunojen säveltämistä. Hän kysyi, voinko valikoida Väänäsen tuotannosta sävellettäviksi sopivia runoja. Tunsin Väänäsen tuotantoa ja tietenkin minulla oli hyllyssä hänen kokoelmansa Savolaista sanarieskoo. Tiiviin tekstin kirjoittaminen ei ollut Kalle Väänäsen päällimmäisiä hyveitä. Hänen runonsa ovat yleensä hyvin vuolaita, jotkut runomuotoon sorvattuja pitkitettyjä sutkauksia. Mutta Väänänen on parhaimmillaan mainio tunnelmarunoilija. Valitsin Esalle sävellettäväksi kaksi runoa myös sieltä herkimmistä päästä, Lapsuuvemmuistoja ja Päeväsyömmellä. Saanassa -runo on kuin Esalle tehty ja hän on levyttänyt sen jo aikaisemminkin. Esa piti kovasti runosta Pyykkirannassa. Se on pitkä kuin nälkävuosi, oikeastaan se on runomuotoon kirjoitettu sketsi. Lyhensin tekstiä karsimalla säkeistöjä, mutta en muuttanut sanaakaan. Toisen runoja ei saa mennä käpälöimään.
Lyhentämisestä huolimatta laulun levyversio kestää yli viisi minuuttia. Tuottaja Jaakko Salo keksi, että osa tekstistä kannattaa tulkita lausumalla, jotta kokonaisuuteen saadaan tarvittavaa vaihtelua. Niinpä siitä tulikin eräänlainen musiikillinen kuulokuva. Kahden pyykkärin välille kehkeytyy sanaharkka yhdestä vaivaisesta kauhanrottelosta. Riitapukarit eivät sanoja säästele. Toisen kaula on toisen mielestä ”pitkä kuin helvetintorvi”.
Esa kävi laulamassa Väänäs-laulut Takomo-studiossa syyskuussa 1988. Kymmenen laulua sisältävänä äänilevynä ne ilmestyivät vasta Esan kuoleman jälkeen 1994. Levyn julkistamistilaisuudessa Kuopiossa juttelin Jaakko Salon kanssa ja hän kertoi juttuja, jotka kuvasivat Esan lahjakkuutta muusikkona. Esa soitti monia soittimia, huilua, bassoa, olipa soittanut keikalla saksofoniakin. Haitari oli tietenkin hänen omin soittimensa. Sen hän hallitsi mestarillisesti, mutta sanoi aina minulle, että ”Minä vaan vähän näpelöin”.
Vähän ennen kuin joutui lopullisesti sairaalahoitoon, Esa antoi minulle keltaisen c – kasetin ja sanoi:
– Kuuntele tuota sitten joskus.
Esa soittaa kasetilla klassista musiikkia. Viimeinen yhteinen laulumme Laulu elämälle on julkaistu kirjassa Varkaus, laulun arvoinen kaupunki. Se on melkoisella varmuudella viimeinen Esan säveltämä laulu, ja ansaitsisi ehdottomasti tulla levytetyksi, niin kaunis ja herkkä se on. Esa oli pohjimmiltaan hyvin herkkä ihminen, mutta oli tottunut pitämään sen omana tietonaan.
Pari kertaa käytiin Väänäs-laulujen tiimoilta Varkaudesta Helsingissä levy-yhtiössä Jaakko Salon juttusilla. Matkalla Esa ei paljon vitsaillut, kuten ei siviilissä muutenkaan. Minutkin veti Esan kyydissä vakavaksi. Hän ajoi välillä tavattoman lujaa, vilkuili syrjäsilmällä minua ja kysyi ilkikurisesti:
– Ei kai pelota?
Kämmeneni olivat hiestä märät.
– Ei yhtään, vastasin.
Jukka Itkonen
Se oli silloin