Sielun veljet treenasi kesän ainoaa keikkaansa varten runsaasti, ja prosessin aikana syntyi myös uusi kappale Nukkuva hirviö (Alanko, Orma). Orkesteri harjoitteli käytännössä koko materiaalinsa läpi, ja suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, miten biisilista saataisiin karsittua keikkamittaan. Reilun kahdenkymmenen kappaleen pituinen esitys painottui lopulta yhtyeen alkutaipaleeseen.

Minkälainen kokemus Ilosaarirock oli itse bändille?

– Voin puhua vain omasta puolestani. Kokemus oli erittäin hieno, erittäin mukava.

Sielun veljet on ollut kaikille jäsenilleen tärkeä – ja pitkäikäisin ryhmä jossa kukaan nelikosta on ollut. Tuntuiko ennen lavalle nousua, että nyt ollaan suuren tapahtuman äärellä?

– Tapahtumahan oli konkreettisestikin suuri: oliko siellä nyt 25.000 ihmistä. Hätkähdyttävintä oli se, miten selkeästi yleisö oli läsnä tilassa ja tilanteessa. Oli se hieno hetki, kyllä siinä huomasi olevansa aika isossa asiassa mukana. Estradilla muuten huomasi myös sen, että kun edellisen kerran olimme festarilavalla, laitteisto ja tekniikka olivat todellakin viime vuosituhannelta. Kaiken sen ihmeellisyyden keskellä oli valtavan hienoa, miten hyvin tekniikka toimi. Tässä bändin tauon aikana kuvioihin on ilmaantunut myös ammattitaitoisten lavaroudarien ammattikunta, ja asiantuntemuksen kasvun todella huomasi. Olihan meillä aikanaankin paras mahdollinen tekninen henkilökunta, mutta oli se selvästi eri meininkiä silloin.

Mikä on tämänhetkinen käsitys orkesterin mahdollisesta jatkosta?

– Mitähän tuohon sanoisi. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, se on vain pantu pöytälaatikkoon. Meillä oli alkuperäinen suunnitelma palata estradeille Affen satavuotisjuhlissa, mutta tämä menikin nyt näin. Kukaan ei ole kuollut, kukaan ei ole invalidisoitunut eikä ketään ole pantu millään syyllä mihinkään pakkolaitokseen, eli esteitä toiminnan jatkamiselle ei ole.

Uutteraa soitonopiskelua

Orma kertoo muusikonuransa alkaneen kuuden tai seitsemän vuoden iässä hyvin yksinkertaisesta havainnosta. Hän näki kummitädillään Jaakko Noson Soittaja B -kitaran, ja lapsenomainen reaktio oli välitön: ”mä haluun ton”. Tädin ehto kitaran saamiselle oli se, että poika opettelisi soittamaan.

– Olen hyvästä porvarillisesta kodista, joten opetteleminen tarkoitti kitaratunteja. Pääsin hyvään seuraan: sain Ingmar Englundilta yksityistunteja muutaman vuoden. Myöhemmin menin koulukaverini Touko Siltalan eli Siltala-kustannusyhtiön nykyisen johtohahmon kanssa Fazerin kitarakursseille, joita piti mielestäni legendaarinen Kyösti Pellinen. Sen jälkeen uskalsin jo pyrkiä Helsingin kansankonservatorioon, jossa opettajana oli Taisto Wesslin, äärimmäisen lämmin ja positiivinen henkilö. Siitä tuli siihen mennessä läheisin opetussuhde, koska Wesslin tunsi niin suurta kiinnostusta oppilaisiinsa.

Olet siis konservatoriotasoinen rokkimies!

– Pitää paikkansa. Soitin pääsykokeessa Laurindo Almeidan version Laura-kappaleesta [Raksin]. Se oli varmaan klassiselle puolelle häkellyttävä valinta, mutta ero klassisen ja muun välillä ei ollut mulle silloin täysin selvä. Ajattelin lähinnä niin, että jos soitti sormilla, se oli klassista. Muutkin erottelut olivat mulle pitkään hämäriä: en esimerkiksi Beatlesia kuunnellessani osannut yhdistää musiikkia omaan soittooni mitenkään. Jostain syystä ei tullut edes mieleen, että olisin voinut poimia biiseistä sointukulkuja ja opetella vetämään niitä itse. Oma soitto ja kuunneltu musiikki olivat täysin eri maailmat, outoa kyllä.

Pääsit kuitenkin Lauralla läpi?

– Itse asiassa luulin pitkään etten päässyt. En saanut vastausta, joten aloin ajatella että huonosti meni. Joskus myöhään syksyllä kävelin kuitenkin kansankonservatorioon Fredalle kyselemään, kun mitään viestiä ei ollut vieläkään tullut. Kävi ilmi, että olin heidän pistelaskuissaan yksi parhaista pyrkijöistä ja he olivat mielestään lähettäneet mulle tiedon. Seurasin myöhemmin Wessliniä myös uuteen Oulunkylän Pop & Jazz -opistoon. Samaisen Wesslinin kehotuksesta pyrin myöhemmin Sibelius-Akatemiaan ja olin siellä kolmisen vuotta legendaarisen Ivan Putilinin oppilaana.

Mitä musiikkia nuoruudessasi kuuntelit?

– Kaikki alkoi Beatlesista. All My Loving / I Saw Her Standing There -single [Lennon, McCartney] oli sellainen jonka soitin puhki. Liikuin itseäni vanhempien kaverien seurassa, vieläpä aika älyllisessä porukassa, jossa luettiin paljon. Heidän ansiostaan siirryin varsin nopeasti Beatlesista ensin Jimi Hendrixiin ja sitten John Coltraneen. Faija oli käynyt opiskelemassa Jenkeissä 50-luvulla, ja hänen levyhyllystään löytyi Coltranea ja Lightnin’ Hopkinsia. Kun löysin kaverien kautta Coltranen, aloin käydä läpi myös faijan levyjä ja tajusin että siellä onkin hyvää musaa.

Entä suomalainen musiikki?

– Sävelradion soittama italialaisvaikutteinen suomalainen iskelmä oli koko ajan taustalla. Meikäläisen sukupolvelle on suuri onni, että on ollut sellaiset nimet kuin Toivo Kärki ja Unto Mononen, jotka eivät ole mitään turhia tekijöitä. Hieman myöhemmin syntyneet ovat usein kasvaneet Juicen vaikutuksella äärimmäisen rikkaaseen tekstinkäsittelyyn ja ennen kaikkea täydelliseen riimin hallintaan. Mutta se, joka on kasvanut Topi Kärjen vaikutuspiirissä, on kasvanut Helismaan pikkuhumoristiseen, hyväriimiseen tekstimaailmaan ja lisäksi länsimaisen musiikin koko perinteen hyödyntävään sävelkieleen.

Ei sittenkään psykiatriksi

Jukan isä Esko Orma oli ammatiltaan psykiatri, jonka kautta poika tutustui jo nuorena psykiatriaa ja psykologiaa käsittelevään kirjallisuuteen. Osin varsin radikaaliin: myös R. D. Laingin kaltaiset nimet tulivat nuorena tutuiksi. Vielä rippikouluiässä Orma oli varma, että hänestä tulisi isona psykiatri. Toisin kuitenkin kävi.

– Ammattimuusikkous taisi alkaa silloin, kun pääsin faijan duunikaverin kautta Markku Karjalaisen yhtyeeseen, jonka aiempi kitaristi oli juuri kuollut. Pääsin siis 15-vuotiaana bändiin, jonka muut jäsenet olivat vähän alle kolmekymppisiä, ja teimme paljon viikonloppukeikkaa. Aiempi keikkakokemukseni oli aika mitätöntä, mutta äkkiä vedinkin perjantaina ja lauantaina neljä kertaa 45 minuuttia plus puoli tuntia.

Millainen elämys se oli?

– Olihan se komeaa vetää autolla ympäri Suomea. Karjalaisella oli silloin hitti Läähätän ja läkähdyn [Brige, Delancray, Simille, Tuomisaari], hieno biisi. Halusin kirjoittaa ylioppilaaksi kunnolla, joten lopetin keikkailun kirjoituksia edeltäneen kesän jälkeen, mutta ehtihän sitä kokemusta tulla. Se oli myös koulupojalle aika huikeaa tienestiä! Perjantain keikasta sai käteen 150 ja lauantain keikasta monesti 250 markkaa. Ja keikkoja oli joka viikonloppu. Elettiin aikaa jolloin huoltiksen kahvista ei joutunut koskaan maksamaan yli markkaa, eli tulot olivat hyvät.

Oliko sinulla kitarasankareita?

– Oli tietysti, ja aika perinteisiä. Eric Clapton, Jimi Hendrix, Wes Montgomery, Kenny Burrell, John McLaughlin, T-Bone Walker, Lightnin’ Hopkins. Viimeksi mainittu varsinkin sen käsittämättömän komppauksen takia. Vielä voisi mainita Laurindo Almeidan, Andres Segovian ja Julian Breamin. Myöhemmin tuli myös Paco de Lucia. Aikuisella iällä olen monen muun tavoin todennut, että Jeff Beck on omaa luokkaansa. Keith Richardsin hämmästyttävä omintakeisuus on myös viehättänyt aina. Suomalaisista sankareista pitää mainita Albert Järvinen, joka oli aivan oma lukunsa. Myös Esa Pulliainen on edelleen järisyttävä tapaus.

Jos sinulla on ollut älyllinen ja lukemista painottava tausta, niin onko myös kitaransoittosi ollut sitä, että olet lukenut Guitar Playeria ja vastaavia?

– Ilman muuta. Mulle tuli Guitar Player viitisen vuotta, ehkä vuodesta 1975 alkaen. Seurasin sitä aktiivisesti. Kun nyt mainitsit tuon älyllisyyden, niin mulla on ollut pieniä ongelmia sen suhteen, että miten kriittisen ajattelun, uteliaisuuden ja pohdiskelevan elämänasenteen voi yhdistää niinkin triviaaliin asiaan kuin rockmusiikki. Rokkihan on puhtaasti heimoritualistinen musiikkielämys. Tämä kysymys on elänyt sisällä pitkään.

Jos palataan vielä kitarasankareihin, niin miten olet reagoinut niihin tekijöihin, joiden soitto perustuu ylivertaiseen tekniseen taituruuteen? Ajatellaan vaikka Eddie Van Halenia tai Robert Frippiä.

– Eddie Van Halen on viehättänyt mua aina. Frippillä taitaa olla sellainen ongelma, että hän on yrittänyt tuoda kaiken älyllisyytensä rockmusiikin piiriin, ja se on vaikea urakka. King Crimson on kyllä ollut läsnä elämässäni, varsinkin se vaihe kun bändissä olivat myös Adrian Belew ja Tony Levin.

Paikasta toiseen ja nopeasti

Orman uraa leimaa monipuolisuus ja nopea liikehdintä kontekstista toiseen. Hän on soittanut Hassisen koneessa, Sielun veljissä, Pedro’s Heavy Gentlemenissä, Piirpaukeessa, Edward Vesala Saund & Furyssa sekä Rauli Badding Somerjoen, Remu Aaltosen, Riki Sorsan ja M. A. Nummisen bändeissä. Vain muutamia mainitaksemme.

Häntä voi myös kuulla muiden muassa Kojon, Jim Pembroken, Jimi Sumenin, Harri Marstion, Jussi Raittisen ja Otto Donnerin levyillä. Muille artisteille Orma on tuottanut kymmenkunta albumia. Viime aikoina hän on myös kirjoittanut jonkin verran, hyvänä esimerkkinä erinomainen essee Hassisen koneen kuuden levyn kokoelmassa Jurot nuorisojulkkikset.

Säveltäjä-Ormaa kuullaan puhtaimmillaan hänen soololevyllään Kultahiekkaa (2003), kun taas sovittajana hän esiintyi vahvasti Roni Martinin kanssa tehdyllä yhteisalbumilla Maailmasta (2004). Orma sävelsi Ismo Alangon ohella varsin paljon materiaalia myös Sielun veljille – tunnetuista biiseistä esimerkiksi Tiskirätti (Alanko, Orma), Ikävä (Alanko, Orma), Emil Zatopek (Alanko, Orma, Hohko), Karjalan kunnailla (Alanko, Orma) ja Ihminen (Alanko, Orma) ovat osin hänen käsialaansa.

Ormalle itselleen paikasta toiseen liikkuminen on ollut toisaalta luontevaa, toisaalta henkilökohtaisten vaikeuksien synnyttämää toimintaa.

– Mulla ei vielä Sielun veljien alkutaipaleellakaan ollut mitään käsitystä sellaisista asioista kuin elämänhallinta tai suunnitteleminen. Mulla oli lisäksi hyviä ja pitkäaikaisia suhteita erilaisiin päihteisiin, ja se on varmasti vaikuttanut asiaan. Ainoa ympäristö, jossa riitti pitkäjänteisyyttä, oli musiikki: kitaransoiton treenaaminen ja musiikin teoreettinen opiskelu. Tämähän ei ole muusikolle tavatonta. Olen siis mennyt aika paljon kuin lastu laineilla, en ole osannut enkä uskaltanut suunnitella mitään.

Missä musiikillisissa ympäristöissä olet urasi aikana tuntenut olevasi eniten kotonasi?

– Kaikissa. Näin voin todella sanoa. Kameleonttimaisuus on ollut mulle aina ominaista – joku voi tietysti kutsua sitä ilkeästi takinkääntämiseksi. Olen ollut aina kuin kotonani ja tehnyt kaiken sekä omalla äänelläni että täysillä. Viittaan tässä legendaariseen Hurriganes-lauseeseen: it ain’t what you do, it’s how you do.

Tuosta musiikin teoriapuolesta tulee vielä mieleen: miten tärkeänä pidät sitä muusikkoutesi kannalta?

– Erittäin tärkeänä. Mutta se on muusikolle myös riskitekijä. Oppimisessa on minusta prosessina kaksi vaihetta: omaksuminen ja unohtaminen. Teoria pitää opiskella, ja sen jälkeen kaikki aksioomat pitää heittää helvettiin. Ainakin omalla kohdalla henkilökohtainen suhde musiikkiin on syntynyt parhaiten juuri käytännön ja teorian yhdistämisen kautta, ja kumpikin puoli on ollut todella tärkeä.

Herätit varsinkin Balls-yhtyeen tuotantojen epätavanomaisuudella aikamoista huomiota. Minkälainen tuottaja sinä mielestäsi olet?

– Tuottaminen on mulle aika vereslihainen tila. Olen mielestäni muusikkona ammattitaitoinen, pystyn menemään melkein mihin tahansa seuraan ja tulemaan musiikillisesti toimeen. Tuottajana mulla ei ole samoja valmiuksia, vaan se on aika pelonsekaista vereslihalla oloa. Olen tuottanut aika vähän, ja mietin joka tuotantokeikan yhteydessä, mitä tuottaminen ylipäänsä on. Onko tuottajalla oikeus puuttua sävellyksiin, teksteihin? Kuinka paljon tuottaja saa vaikuttaa kokonaisuuteen?

Tuottaminen kuitenkin kiinnostaa?

– Ilman muuta. Viimeisin tuotantoni on Vandaalit-yhtyeen uusin levy. Sitä tehtiin ihan perinteisesti: kuuntelin ensin demoja ja sitten bändin soittoa. Yritin työstää biiseistä popkappaleita, joissa on aina jokin idea ja toimiva kertosäe. Homma eteni aika vaistonvaraisesti, ja se oli pitkästä aikaa helvetin mukava prosessi. Lopputulos on hyvä. Ja tulin taas pohtineeksi tuottamisen peruskysymyksiä.

Entä mitkä voisivat olla muusikkouden peruskysymyksiä?

– Yksi on ainakin se, miten tällainen rytmimuusikko voi vuodesta toiseen pitää kiinni työhön vaadittavasta intensiteetistä. Monesti sitä ajattelee, että legendat ovat legendoja siksi että kuolivat nuorina eivätkä ehtineet mokata mitään. Joskus sitä on myös kateellinen klassisen musiikin valinneille ihmisille, koska heille reitti on paljon selvempi.

Tätä kautta voidaan palata alkuun: Sielun veljet soitti äskettäin ensimmäisen keikan 20 vuoteen. Se ei varmaankaan ollut paluuta 20 vuoden takaisiin fiiliksiin?

– Ei ollut, onneksi. Eikä ollut tarkoituskaan. Koko jutun parhaita asioita olikin se, kun sai huomata, että kukaan meistä neljästä ei ollut etsimässä vanhoja fiiliksiä vaan olennaista oli uteliaisuus uutta kohtaan. Menneen haikailu on aina kaikkein kauheinta. Hirveätähän se olisi, jos vanhat miehet yrittäisivät olla nuoria – ja itse asiassa kuulinkin joiltain itseni ikäisiltä, että he olivat etukäteen pelänneet keikkaa: jospa se onkin ihan paskaa? [nauraa] Se pelko ei ainakaan päässyt toteutumaan, onneksi.