Nuorena tuli myös ihaillen seurattua aikansa suomalaisen rytmimusiikin lippulaivaa, Soulset-yhtyettä ja myöhemmin sähköisen kansanmusiikin (nykyään maailman) parissa pioneerityötä tehnyttä Kareliaa. Pressat ja Wigut tulivat myöhemmin.

Tapasimme keväällä Teoston vuosikokouksen jatkoilla ja päätimme, että olisi syytä vaihtaa sananen jos toinenkin myös dokumentaation merkeissä. Näin teimmekin.

Ilja Saastamoinen on harvinainen lintu taiteilijoiden joukossa senkin suhteen, että hän on jaksanut tallettaa elämänsä varrelta uskomattoman määrän erilaisia dokumentteja lehtileikkeistä äänitteisiin ja videoihin. Materiaalia on tanssi-ilmoituksista aikansa kiihkeisiin kirjallisiin debatteihin ja virallisiin kulttuuritutkielmiin ja -kartoituksiin. Saman alan kaksi ääripäätä, siististi mapeissa odottamassa tutkijoita. Ja kaikki tämä oman sävellys- ja soittotyön ohessa. Puhumattakaan ammattiyhdistys- tai kulttuuripoliittisista tehtävistä, joissa rytmimusiikin asemaa väännettiin huviverotetusta rahvaan ajanvietteestä kohti merkittäväksi tunnustettua kulttuurin osa-aluetta. Kun tarkastelee kaikkea tätä, tulee väistämättä mieleen: emme me välttämättä koskaan oivalla sitä työn määrää, joka on vaadittu siihen, mitä pidämme nyt itsestäänselvänä.

Nyt ajattelimme kuitenkin puhua musiikista ja historiasta, ei välttämättä tiukan kronologisesti mutta jostain aloittaen.

Nuorelle kitaristille tuli muutto 1967 Viitasaarelta Helsinkiin hänen valmistuttuaan sitä ennen kansakoulunopettajaksi Jyväskylässä vuonna 1962.

– Käytyäni armeijan olin vuodesta 1963 Viitasaarella kolme vuotta opettajan hommissa. Totesin sitten pikku hiljaa, että tämä ei ole minun alaani. Joka päivä kuitenkin harjoittelin kitaraa ja kuljin sen ohella myös esiintymässä tanssimuusikkona, olin aloittanut jo joskus 1957 keikkailun…

Tuliko kylillä sanomista kun opettaja kulki tanssikeikoilla. Tanssimuusikon status yhteiskuntahaitarissa ei kai noina vuosina ollut siitä yläpäästä…?

– Viitasaaren Taimoniemen koulu oli siitä erikoinen paikka, että johtokunta esitti kysymyksen, miksei opettaja soita yhtyeensä mukana muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalla työväenyhdistyksen tanssilavalla, kun kerta muutenkin soittelee. Siitä asiasta ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa… No, äitini tietenkin epäili, että mitähän tästä tulee, siinä vaiheessa kun ymmärsi, että olen siirtymässä Helsinkiin ja vakavemmin soittohommiin. Mutta tässä voitaisiinkin kuunnella ajankohtaan liittyen Ruoveden juhannusta, vuodelta 1966 ja Sakari Nikkasen yhtyettä. Sähkökitarassa Ilpo Saastamoinen…

Ilja kaivaa tietokoneensa tiedostoistaan näytteen, useimmat hänen vanhoista aarteistaan on jo digitoitu, paljon odottaa vuoroaan.

Ensin tulee kuitenkin pieni pätkä kahden sähkökitaran ja sähköbasson trioa, kappale on End of the world (Kent, Dee) tehtynä päällekkäissoittoina, yhden ihmisen soittamana ”trikkiäänityksenä” Philipsin 4-raitanauhurilla, kela-sellaisella, aikansa teknistä huippua! Sitten kajahtaa livenä juhannustunnelmia vuodelta 1966. Delicado-samba (Azevedo, Lawrence), tiukalla sähkissoundilla ja kinkkinen teema kovalla tempolla, virheettömästi soitettuna. Kitarassa hyvä soundi ja päälle vielä kajahtava kaiku…

– Muistaakseni tässä oli Höfnerin kitara ja soitin bändin yleisvahvistimeen. Siitä tulee tuo hieno kaiku mukaan. Löytyy täältä myös ihan jazz-kappaleita, niitäkin siihen aikaan keikoilla vedettiin. Ja niin edelleen..

Tuostahan kuulee aika selkeästi, että kun saavuit Helsinkiin, olit aika valmis kehiin, taidoiltasi …

– Joo, olinhan tuossa vaiheessa soittanut jo kymmenisen vuotta. Olin siis Muusikkojen liiton jäsen ja meninkin sitten liiton toimistoon ja kerroin haluavani töitä studiomuusikkona. Ja niin kuin keikkaa ylipäätään. Ha-ha. Se oli sen ajan tapa ilmoittautua työttömäksi, siis työllistää itsensä… Antero Aarre hoiti siellä käytännön juttuja ja hän sanoi, että menepä basisti Pentti Tiensuun luokse, siis hän oli Annikki Tähden silloinen aviomies ja bändin leaderi. Että hän testaa sinun soittotaitosi. Menin sinne sitten ja Tiensuu löi eteen vahvasti synkopoidun valssin. Tein työtä käskettyä ja hän totesi nuotinlukutaitoni riittäväksi ja huomasin olevani Annikki Tähden bändissä. Tosin vain yhden keikan, koska tulin tuuraajaksi. Toista kautta sitten tutustuin Harry Bergströmiin joka taas kertoi minusta pojalleen (myöskin basisti) Matti Bergströmille.

– Matti oli sitten se joka tilasi minut studioon ensimmäisen kerran ja sitten aika monta kertaa sen jälkeenkin. Studiot oli silloin Kulttuuritalolla ja sitten radion studio Fabianinkadulla ja kyllähän Finnvoxikin oli jo, koska siellä tehtiin M. A. Nummisen In Memoriam… suurelta osaltaan. Eli hommat alko aika nopeasti. Niin, tässä Nummisen sessiossa oli pianossa Ilpo Saunio, joka kuunteli mielenkiinnolla, kun paussilla lurittelin näitä tangojen improvisoituja välisoittoja, niitä joita Viitasaarella oli soiteltu. Olinhan myös Viitasaarella päättäväisesti ilmoittanut Saint Louis Bluesia (Handy) soitettaessa, että aion soittaa tähän soolon. Hanuristi Lieto Kaskilahti, muuten näyttelijä Risto Kaskilahden isä, sanoi että anna mennä vaan. Joten improvisointi oli kyllä tuttua, tavallaan.

– Helsingissä oli sitten Hakaniemessä E-klubi, jossa jokaisen joka aikoi olla jazz-kehissä mukana piti käydä jammaamassa. Olin jo 1966 tutustunut Jyväskylässä aiheeseen, kun siellä oli Heikki Sarmannon järkkäämänä amerikalaisen George Russelin kurssi. Eli ”Lydian chromatic concept of tonal organisation in improvisation” oli homman nimi. Eero Koivistoisen kanssa juttelimme siitä viimeksi nähdessäkin, se tavallaan mullisti suomalaista jazz-improvisaatiota. Skaalallinen ajattelu löi itsensä läpi. Soitanpa kuitenkin vielä toisen esimerkin tähän, aikansa kokeilua, Viitasaaren kirkosta ja vuodelta 1966. Ei varmaan moni ollut siinä vaiheessa soittanut sähkökitaraa kirkkourkujen kanssa. Mulla oli tässä Höfnerin pieni vahvistin jossa oli oma vibraatto.

Kuuntelemme seesteistä Bachia, instrumentit eivät lainkaan vierasta toisiaan, saman kolikon kaksi puolta…. rinnastus selkenee myöhemmin…

– Mutta tämän näytteen kohdalla tärkeä tieto on se, että uruissa on Alvari Kahilahti. Hän oli Turun kanttorikoulun kasvatteja, koulun joka oli viimeisiä paikkoja jossa opetettiin improvisointia. Kirkkomusiikki oli aikanaan ainoa joka sinnikkäästi piti yllä improvisaatioperinnettä. Kaikki alkusoitot ja muut piti kanttorien osata heittää hatusta, tilanteen vaatimalla meinigillä… Tässä vielä esimerkki sataprosenttisesta kirkkourkuimprovisaatiosta, Alvarin soittamana…   

Kuuntelemme vapaata improvisaatiota. Ja sen jälkeen Händeliä sähkökitaralla. Hyviä etydejä vähintään…

– Kun tuli puheeksi, niin myös tehokasta analyysiä ja koulutusta sävellystyöhön. Ja yllättävä kyllä, myös basson soittoon. Sitähän soitin myöhemmin Piirpauke-yhtyeessä. Minustahan ei varsinaisesti rock-kitaristia tullut, olin kai siihen jo liian vanha (!), silloin kun se venyttelytyyli tuli kehiin.

Kuuntelemme vielä, ajallisesti loikkien, mutta aiheeseen sopien, Saksa-rundilla livenä tallennettua Piirpauketta, kappaletta jossa Ilja soittaa rumpali Tom Nekljudowin säestämänä hurjan bassosoolon. Taustalta kuulu välillä haukkua, se ei ole kriitikko vaan joku paikallinen koira…

– Muistuikin noista vanhoista nauhoista, kun Vivaldeja ja muita yksiössäni treenasin, sieltähän löytyi aika kinkkisiäkin juttuja. Silloin kun saavuin pääkallonpaikalle oli Laurilan Heikki suvereenisti ykkönen Helsingin kitaristeista, sitä käytettiin jos se vain oli vapaa. Mutta aika nopeasti löysin oman paikkani. Vähän aikaa kitarana oli Soulsetissa Strato mutta melko pian hoidin itselleni Gibsonin Les Paulin. Tässä onkin (kaivaa leikemappia, yhtä niistä monista…) lehti-ilmoitus : ”Hyvän Höffner-kitaran ostamalla voit saada ilmaisia kitaratunteja, soita…”. Myin sen ja ostin Fenderin, jota Soulsetissa käytin, olikohan vuoden verran…

Tässähän on Soulsetista mielenkiintoinen mainosleike ” Kuumaa soul-kesää värittää mustalla neekerillä…”… Ei ehkä nykyään menisi läpi?

– Eipä varmaan menisi. Niin, tätä ennen tärkeä jakso, nopeasti sivuten, olin kuukauden ennen Soulsetia Tapani Kansan bändissä, kun olin E-klubilla tutustunut Paroniin, jonka oli kyllä tavannut jo siellä Jyväskylän Kesässä Russelin kurssilla. Olin myös Radion kuorossa samaan aikaan, pääsin suhteilla kokeisiin ja Ilkka Kuusisto laittoi nuotit eteen ja sanoi että laulappa poika! Minähän lauloin. Olen eläessäni ollut 24:ssä laulukvartetissa ja kuorossa…  itse asiassa, samat jätkät oli laulukvartetissa ja jazz- bändissä, silloin Jyväskylässä opiskellessa 60-62. Yksi heistä oli Paavo Kiiski, joka oikeastaan toi Zoltan Kodaly -metodin Suomeen, hän oli pianistina ja ykkösbassona. Rutiini kehittyi kovaksi, esimerkkinä kun meitä harjoituskoulussa pyydettiin laulamaan aamulla neliäänisesti virsi. Ei kerrottu mikä biisi, koraalikirja vaan viisi minuuttia ennen esitystä eteen ja sitten suoraan keskusradioon… eli ihan hyvää uskallusta siinäkin kehittyi. Tietysti myös mielenkiinto kuorosävellykseen.

Ainakin variaabelia oli kokemassasi kulttuurin kirjossa, Kansaa ja kuoroa…

– Kyllä, noin kuukauden ehdin olla bändissä, kun piti ilmoittaa Tapanille, että sori vaan, täytyy lopettaa, on tällainen yhtye kuin Soulset joka kutsuu. Juuri oli ennätetty teetättää isot värikuvajulisteet tästä Kansan bändistä, aikansa huippumanageri Leksa Heinosen toimesta. Bändiä johti muuten Olli Heikkilä. Kyllä mua hieman tämä julistejuttu nolotti… kuva on hieno, tässähän se on… mutta ei voi mitään. Kun kerran elämässään tarjotaan sellaista tilaisuutta kuin Soulset. Nyt täytyykin soittaa siitä näyte, ainoa joka on tehty laulaja Al Sharpin kanssa, Paroni löysi nauhan arkistoistaan, tallennettu ilmeisesti Tampereella TV2:lle ja on myös ensimmäinen esiintyminen tällä bändillä.

Kuuntelemme Sweet soul Music -kappaletta (Conley, Redding). Solisti on tyylin mukainen, mutta hieman väritön…

Niin, Al Sharp oli yhden kesän solistinamme. Hän lausui nämä kuuluisat sanat: ”James Brown ottaa 10 askelta ja saa 10.000 dollaria, minä otan 10.000 askelta ja saan 10 dollaria!” Hah! Oli myös Sofian kuuluisilla festivaaleilla meidän mukana. Hän oli ihan ok mutta ei mikään suuri tulkitsija. Ilmeisesti enemmän Vesalan mukaan tuoma idea, Eetu ajatteli varmaan että myy hyvin…

Vesalahan myös myi jossain vaiheessa alkuaikoinaan bändejä ohjelmatoimistossa? Siis soiton ohella.

– Kyllä. Näistä muistikuvista ja ajan meiningistä vielä, löysin nauhoistani Natsalta äänitetyn keikan, jossa speakkereina ovat Hector ja Calle Lindholm. Ylen nauhoittama, mutta radiolta tämä on itseltään hukassa (niin kuin paljon muutakin). Nämä ovat säilyneet ihan oman aktiviteetin ansiosta. Tästä pari näytettä, Saksalan Hara on solistina. Funky Street (Conley, Simms).

Hillitöntä ja erittäin funkya meininkiä tärähtää kuuluville. Tiukkaa brassia ja tiivistä komppia. Tämä on sama mielikuva, joka itselle jäi bändistä livenä. Ei koskaan levylle asti välittynyt.

– Mietin aina kehuinkohan ihan syystä tätä bändiä kaikille, mutta kyllä tässä on aika hyvää todistetta. Vuosi on 1968.

Puheet siitä että Vesala ei olisi osannut soittaa beat-komppia voidaan kyllä unohtaa, kun tätä kuuntelee. Loistava svengi.

– Kyllä, Eetu ei koskaan jostain syystä oikein studiossa onnistunut niin hyvin kuin keikoilla, siis tämän tyylin biiseissä. Tämä kyllä istuu ja toimii, ei kalpene kansainvälisestikään. Harvat ihmiset ovat tästäkään meiningistä, livehommasta tietoisia, että Suomessa tuohon aikaan näinkin rankasti vedettiin. Eetuhan oli aika dominoiva muuten, basistit vaihtu aika tiuhaan. Aikaisemmin mainittu Matti Bergström oli muistaakseni bändissä noin yhdet treenit…

Selailemme lisää leikemappia, löytyy kuvia kiertueilta läpi Suomen, Sofian keikoilta, näköjään mukana M.A. Nummista ja Ankia, junassa nuori basisti Häkä Virtanen, diplomeja, ihmisiä aplodeeraamassa, kulttuurihistoriaa. Tarinaa siitä kuinka 90.000 ihmisen muodostaman yleisön edessä kitaristilta repesivät vauhdikkaaksi suunnitellun ja toteutetun entreen aikana muodikkaat pop-housut…

– Sen jälkeen en ole pahemmin jännittänyt keikkojen yhteydessä… tai muutenkaan. Muodikkaita kuteita muuten haettiin aina Pihaputiikista, olimme aina tyylikäs bändi. Ja tässä lehtileikkeitä, tuossa Paroni, Hasse Walli ja Ronnie Österberg…  Katsotaanpas, Popuutisia: ”Taloudelliset syyt pakottivat minut lähtemään…Harri Saksala Toppareihin (Topmost)”, ”Jori Auvinen sai monien tavoitteleman basistin vakanssin Soulsetissa…”, Äänestyksiä: Paras bändi Soulset, jaaha tässä on Stump-lehdessä parhaat bändit maakunnittain… Kymenlaakso… tarkkaa hommaa. Tässä olemme Matti-Juhani Koposen kuuluisalla Ylioppilasteatterin strippauskeikalla, Arja Saijonmaata säestettiin, tuossa Eetu ja tuossa Jori… välittömästi päästiin Seppo Bruunin ja Ilkka Sysimetsän (Frederik) julkaiseman Stumpin kanteen! Tässä Paul Butterfield Bandin kanssa yhteiskonsertti, Tukholmassa Dominossa käytiin kanssa niiden kanssa, Ruotsissa käytiin paljon muutenkin. Tässä kuvassa vedetään Dialektiikan Ylistys (Chydenius, Brecht, Polttila) Suurkirkon portailla Saijonmaan kanssa vappujuhlissa… osattiin sitä silloinkin.

Siirrymme eteenpäin. Pitkään keskustelemme Iljan urasta Popmuusikot r.y.:n perustajajäsenenä ja puheenjohtajana. Ja myös multivaikuttajana taide-elämän byrokraattisissa kiemuroissa ja aikanaan yksipuolisesti kulttuuria tukeneissa kehissä. Nuoremmalle sukupolvelle ei ehkä ole aivan kirkasta se että ”kevyen” musiikin asema koulutuksessa ja apurahoituksissa, ylipäätään yhteiskunnallinen arvostus ynnä muu ei ole aina ollut sama kuin nykyisin. Tämä murros tehtiin ja taisteltiin 60-70-luvun vaihteessa ja siitä eteenpäin ja Saastamoinen oli siinä hyvin vaikuttavassa roolissa, eikä vähiten sen takia, että halliten vallitsevan musiikkikulttuurin aseet sekä ”alemman” kulttuurin keinot hän kykeni tasavertaisena keskustelemaan ja tarvittaessa vääntämään kättä. Näissä mittelöissä ei olisi pärjännyt pelkästään fiilis-pohjalla, myös loogista ajattelua ja kärsivällisyyttä komiteatason ”jiveen” tarvittiin. Ehkä tässä ei ole opettajankoulutus ollut yhtään haitaksi…

– Tämä on ehkä sellainen puoli, jota aikaisemmin ei paljon ole minusta mainittu. Musiikkifilosofia, vaikuttaminen siihen, on ollut itselleni hyvin tärkeää. Tässä muutamia esimerkkejä, pro-seminaari esitelmiä, ”Popmusiikin asema ja koulutus Suomessa -69”,  ”Suomen jazz-liiton musiikkikoulutus”, olin perustamassa Suomen Big Bandit ry:tä, Seinäjoen Rytmi-instituuttia myös… Hyvän ja huonon musiikin ero”, ” Ei oppi ojaan kaada”, ”Musiikkitieteen- ja tutkimuksen nykytila”, ”Onko estetiikka epätiedettä”, ”Mietelmiä musiikkipolitiikasta” ja niin edelleen, kaikki nämä 70-luvulla… Heikinheimojen ja muiden kanssa käytiin kiivasta keskustelua. Tämä on olennainen osa muusikkouttani, vaikka ei olekaan suoraan muusikon ja säveltäjän työtä, mutta musiikin alalla tapahtunutta ja olen sen kokenut tärkeäksi.

Nuo ajat itsekin muistaen, se on ollut hyvin tärkeätä.

– Tätä toimintaahan eli kirjoittamista jatkoin sitten eri tavoin 1990- ja 2000- luvuille asti. Muun muassa Piirpaukkeen ajoilta on paljon matkapäiväkirjoja, satoja sivuja tekstiä, epätieteellisempiä mutta varmasti mielenkiintoisia juttuja. Intiasta ja muilta reissuilta ympäri maailmaa. Tärkeintä kuitenkin on ollut alusta asti, näin kiteyttäen, koulutuksen ja muun ohella luodata ”kevyt musiikki kontra klassisen” -asetelman filosofista suhdetta.

Niin, tai suhteettomuutta?

Niin ehkä paremminkin näin, hah.

Oliko koulutus keino päästä keskustelemaan musiikin arvosta, ikään kuin ”nousta” samalle viivalle?

– Kysymyksenasettelu lähtee sieltä 50-luvulta. Itselleni opettajat, itse asiassa tämä kanttori jonka kanssa tein näitä äänityksiä, kouluaikana hän oli myös opettajani, suositteli että alkaisin klassiselle puolelle, koska olin musiikillisesti hänen mielestään siihen suuntaan lahjakas. Kevyen ja klassisen musiikin välisestä arvoerosta muodostui itselleni jonkinlainen must-juttu. Otin silloin asiakseni ratkaista tämän ristiriidan, käyttäisin siihen vaikka koko elämäni. Tämä koulutus, josta mainitsit, ei mielestäni ollut kuitenkaan ratkaisu asiaan. Se piti saada kuntoon ennen kuin päästiin syvempiin juttuihin käsiksi.

Päästiin kuitenkin puhumaan osittain samaa kieltä?

– Ilman muuta. Tässä maassa ei kuitenkaan vieläkään ole oppilaitosta, joka ottaisi kunnolla filosofisiin kysymyksiin kantaa ja pyrkisi sitä kautta asiaa lähestymään. Olen itse tekemässä yhteenvetoa yhdestä pääjutustani, jota olin kasaamassa juuri ennen sairastumistani (Tässä tiedoksi että Ilpo koki jokunen vuosi sitten rankan aivo-infarktin, hän on kuitenkin hämmästyttävän hyvin toipunut siitä, vaikka välillä sättiikin muistiaan, jos sieltä ei heti joku vuosikymmenien takainen detalji pikaisesti löydy…). Pari vuotta sitten nauhoitin Kari Hakalan kanssa Aunuksessa itkijänaisen tekemän kuolinitkun miehelleen. Hänellä oli kirjallinen teksti edessään, laulu oli improvisoitua. Pyysin häneltä neljä versiota, kahtena peräkkäisenä päivänä. Sain kolme, koska ekana päivänä digitaalilaitteisto jäätyi. Nuotinsin kuitenkin kolme muuta. Itku omalle miehelle oli 21 sivua ja 84 riviä laulettua tekstiä ja joka kerta muutamaa kohtaa lukuun ottamatta tismalleen samanlainen. Kaikki muutokset olivat musiikillisia. Sekatahtilajeissa. Minulla oli aarre edessäni, joka oli täysin improvisoitu. Yritän nyt tavallaan tätä kautta päästä vastaamaan peruskysymykseen. Olen siis tehnyt näitä analyysejä aikaisemminkin, tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

Käymme läpi notaatiota. Hmm.

– Ilmeni että 50 prosenttia riveistä on aina samaa ja 50 prosenttia erilaisia, tai jotain muuta. Fifty-fifty suhde. Perinne ja muuttuminen, siis luovuus. Improvisaatiossa niiden pitää olla tässä suhteessa, se on ainoa järkevä tasapainosuhde. Syystä, että perinne on opetettavissa olevaa, se on toistuvaa ja nolla-informaatiota. Kun se on opittu, sitä kutsutaan traditioksi, perinteeksi ja se vahvistaa ryhmä-yhteenkuuluvuutta. Kun kuulee Maamme-laulun (Pacius, Runeberg) alun, tietää miten se jatkuu… Ti-taa-ti-taat-ti… Eli informaatiossa kysymys ei ole tiedon määrästä sisällä vaan sen ennustettavuudesta. Informaatio ei siis ole säkki tietoa jota selässä kannetaan, niin kun olen huomannut joidenkin esittävän olevan. Toistuva rakenne voi olla tiedon määrältään huomattavan laaja, mutta siitä huolimatta toistua samanlaisena.

– Ennalta-arvattavuus on oleellinen juttu. Tiedon määrä on se avaisana, jonka perusteella klassinen musiikki arvotetaan arvokkaammaksi, koska tiedon määrä sinfoniaorkesterin partituurissa on isompi kuin on pystytty osoittamaan tällä edellisellä ajattelulla, esimerkiksi Beatlesin biisissä… paitsi Koskimäen Jouni nuottianalyysissään. Eli tällä ollaan keikailtu, siis että taidemusiikki on arvokkaampaa, koska siellä on enemmän informaatiota sisällä. Musiikkipsykologia astuu kuvaan ja osoittaa mielestäni tämän paikkansapitämättömäksi. Aina kun informaatio menee kuulijan käsityskyvyn yli, niin se klimpitetään. Kun otan ääniraudan ja lyön sen pöytään, kuulen a-sävelen. Mutta sehän ei ole a-sävel, vaan 440 ja niin monta värähdystä sekunnissa, joka on niin monimutkainen informaatiopommi, että mulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin klimpittää se ja puhua a-sävelestä. Sen takia me ei kuulla sinfoniaorkesterin valtavaa informaatiota vaan ti-ti-ti-taa, ti-ti-ti-taa… tai on se sitten Puhelinlangat laulaa (Viherluoto P, Viherluoto A), mitä kaikkea, virrenveisuuta, tai rokin rämpytystä. Aina kun informaatio menee vastaanottajan kykyjen yläpuolelle, kaikki liika monimutkaisuus sitä mukaa klimpitetään yksinkertaisuudeksi ja sitten vasta aletaan puhua siitä, mikä on oikeasti monimutkaista. Musiikki on yksityisen mielen, esimerkiksi minun, yksityisessä päässä yksityisellä hetkellä kokemaa ja vaikka tunti siitä eteenpäin, jos varsinkin olen oppinut tunnistamaan siitä toistuvia asioita, se on minulle lastenleikkiä ja yksinkertaista.

– Vielä yksilöidentiteetistä. Luovuus ja yksilöidentiteetti on vastakohta tälle opetettavissa olevalle, joka vahvistaa ryhmäidentiteettiä. Silloin minä eroan ryhmästä, ilmaisemalla ennalta arvaamatonta musiikkia eli improvisoin. Erottaudun näin joukosta. Ja ennalta arvaamaton ei ole toistettavaa koska sitä ei ole tarkoitettu toistettavaksi. Tietenkin esimerkiksi levyllä se toistuu, mutta se ei ole sen pääasia.

Erottautumalla tulee ei-hyväksyttäväksi ryhmän kannalta?

– Se on kaksipiippuinen asia, koskapa ryhmä kiinnostuu siitä, se on jotakin uutta verrattuna traditiomappiin, joka päässä on valmiina. Mutta se, että yksilö erottautuu ryhmästä, se ei ole arvokysymys. Nyt taas palataan siihen musiikin tärkeään olomuotoon, minkä takia musiikki on, minkä takia ovat erilaisuus ja samaistuminen. Näiden ja yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden pitäisi ensinnäkin olla balanssissa, elleivät nämä ole balanssissa yhteiskunnassa, se on sairas ja musiikki kuolee pois. Jos yhteiskunta on jompaan kumpaaan suuntaan kallistunut. Näin tapahtuu kuolevien kulttuurien kohdalla, ihan poikkeuksetta aina.

Keskustelu lainehti tässä vaiheessa erittäin mielenkiintoisesti, mutta näissäkin eväissä oli miettimistä. Eteenpäin…

– Kysymyshän on siitä mihin musiikkia on alunperin tarvittu, ja nyt täytyy ottaa mukaan käsittelyyn etymologiset harrastukseni. Eli, kun näyttää siltä että sanasto, otetaan mikä soitto- tai musiikkitermi tahansa, ne palautuvat viime kädessä soidinmenoihin. Sieltä löytyy musiikin vanhin muoto, eli rakkauslaulut. Itse en aluksi löytänyt oikeastaan muita kuin sotalaulut, jotka eivät alkujaan sopisi rakkauslaulu-nimikkeen alle. Muut ihmisen tarvitsemat kyllä; kuolinitkut: rakkauslauluja, kehtolaulut: rakkauslauluja, ja niin edelleen. On yksi vähän neutraali alue, työlaulut, jotka ei välttämättä ole…

Rakkaus työhön lienee hyväksyttävää, vaikka ei aina havaittavissa?

– Ha, niin kyllä.. . Mutta siis ne sotalaulut. Yleensä, jos nimitetään poikkeukseksi luovuutta ja säännöksi traditiota. Molempien pitää olla mukana, että saadaan tasapaino. Hyvän säännön tunnusmerkkinä tieteessä on aina ekonomisuus. Jos onnistuisimme niin että on sääntö ja poikkeus, jotka olisivat samaa säännöstöä, eli poikkeus yhtä tärkeä kuin sääntö, niin kuin kolikon eri puolet. Silloin saataisiin malli, jossa yksi sääntö kertookin kaksi asiaa. Taloudellinen kaava. Kuinka voidaan perustella että musiikissa voisi olla samoin? Tähän etymologinen tutkimukseni antoi avaimen.

– Soidinmenoissa on samanaikaisesti kaksi erilaista tapahtumaketjua, joissa molempien kuuluu olla läsnä, muuten se ei ole ”soidinmenot”. Toinen näistä on rakkauslaulut, suhteessa naaraaseen… ja nyt tulee se tärkeä. Se toinen on kilpailevien urosten kanssa tappeleminen! Näitä ei voi soidinmenoissa erottaa, niin että ne olisivat kaksi eri maailmaa. Tämä selvittää sen miksi sotalaulutkin voivat olla rakkauslauluja. Ne ovat saman kokonaistapahtuman osia. Juuri näitä kolikon kääntöpuolia. Sanoisin tämän jälkeen, että kun tämän olen selvittänyt, olen ollut vapaa jättämään monia asioita taakseni. Olen aina suuntautunut aloille jotka ovat kiinnostavia, halunnut selvittää ne itselleni. Musiikki on alkanut enemmän ja enemmän feidautua, koska siinä ei enää ole itselleni varsinaisia mysteereitä. Ehkä minun ei tarvitse enää, ikänikään puolesta, olla hyvä rakkauslaulujen tekijä, ha!

Mistäpä tuon tietää… Onko musiikki osa yhteiskuntaa?

– Eräs suuri suomalainen säveltäjä ilmoitti vakavissaan säveltävänsä vain Jumalalle. Samaan aikaan kuitenkin piti huolen, että yhteiskunnan instanssit ja instituutiot olivat yhtä mieltä hänen kanssaan eli pitivät huolta, että hän sai riittävästi rahoitusta, tehdäkseen tätä pyyteetöntä työtä…

– Vielä, viitaten aikaisempaan, en tarkoita että musiikki olisi käynyt pitkästyttäväksi. Suhde yksinkertaisen ja monimutkaisen musiikin välillä, tai kevyen ja vakavan, tästähän aloitimme, tämä oli asia, joka alkoi vaivaaamaan 50-luvulla ja tällaista ajattelua on paikka paikoin vieläkin löydettävissä. Kuitenkin, tämän kaltaisen eriarvoisuuden perusteettomuuden olen mielestäni osoittanut eikä se vaivaa minua enää. Kiteyttäen, viestin suhde vastaanottajaan on aina kahdenkeskinen ja vaihtuu tilanteen mukaan, tunti tunnilta.

Tämä oli pieni raapaisu yhden ihmisen musiikilliseen historiaan ja myös filofiaan, ja lisää purtavaa ja nauhalta purettavaa jäi tulevaksi. Onneksi. Enpä kuitenkaan jaksa uskoa että Ilja, audio- ja kuva-arkistojensa digitoimisen valtavan työn ohella ei jaksaisi vielä raottaa sitä kantta, jonka alla porisee se keitto, jota musiikiksi nimitetään.