Kaivopuiston terassi. Kaksi hahmoa sikarit suupielissään.

Pöydällä pitkäjalkaiset lasit täynnä poreilevaa juomaa.

Kevät leijuu silmiin. Pölyä rinnassa. Riemu nousee. Ilmapallot.

Eli vielä kerran hassut hatut päähän ja tekonenät vinoon!

Mine damen und herren: Herra X ja hänen armoitettu kollegansa, totuuden trumpetti, Vieteriukko-Jack!!!

Renessanssi-ihmiset

Jack poltti sikaria, maalattu ikivirne nuken naamataulullaan ja mutisi:

– Eikös Elvikseen ja Teostoon kuulunut joskus kirjailijoita?

X puhalsi savua ja muisti, että tosiaan, joskus aikanaan oli vuosikokouksissa valittu henkilöitä hallituksiin aina säveltäjien tai kirjailijoiden piiristä. Sillä näillä oli ollut hallituksissa omat merkityt pallinsa.

– Mihin hittoon ne ovat kadonneet, pelkästään tekstinvääntäjät?

X raapi päätään:

– Ehkä ne on kuollu sukupuuttoon, kun nykyään tekijät tekee niinku vähän kaikkea, säveliä, sanoja, sovituksia.

Jack parahti:

– Ha! Ja hyvää jälkeä tulee… kuin haudankaivajat tekis aivoleikkauksia? Nehän on ihan eri käsityöläisammatteja.

– On vallalla sellainen renessanssikäsitys.

– Mikä se on?

– No että ihminen voi ja osaa tehdä monia juttuja. Ollaan kaikki niinku yleisneroja, Uomo universale.

Jack kröhi, pää savusi:

– Voi tsiisus!

Kielipelejä

Jack imi yhä siggeään ja puhisi:

– Sinä ja sun renessanssikaverit. Missäs te sitten olette oppineet leikkimään sanoilla?

– Kuka missäkin. Eipä niillä monet leiki.

– Eivät ymmärrä sanojen magiikkaa?

– Ei niissä ole mitään taikaa, X huokasi.

– Eikö susta ole taikaa se, että pystyy luomaan jotakin sellaista, mitä tässä maailmassa ei ole?

– Kuten?

– Kuunteles tätä. Soiva kitara, karvainen toukka.

– Niin?

– Simpsala pim! Karvainen kitara, soiva toukka!

Älä laske kanojasi ennen kuin niiden kaulat poikki

Jack maistoi porejuomaa ja tuhisi innoissaan:

– Kenen idea X:n kolumni alkujaan muuten oli?

– Lehteen haettiin pakinan kirjoittajaa. Mut oli valittu toimituskuntaan ja päätin kokeilla.

– Humoristisia huomioita musiikintekijän arjesta, tekijän näkökulmasta?

– Jotain sellaista.

– Montako näitä X:n pöljäilyjä kaikkiaan kirjoitit, Jack kiusasi.

– Herra X esiintyi Selvis-lehdessä eka kerran keväällä 1999. Ja sitä seurasi yhdeksän juttua, niistä vika 2002.

– Sit tuli tauko ja comebäck?

– Joo, paluu 2006 kolmosnumeron sivuille ja siitä sitten kuusi vuotta putkeen – eli tää juttu on nyt näistä uudemmista kahdeskymmenesviides.

– Huh, huh, kolkytneljä X:ää, taisit institutionaalistua?

– Toki. Alkuideana oli että kirjoitan vain silloin kun on asiaa, mutta sitten tein jutun aina kun pyydettiin. Tosin mitään jatkosopimusta ei ollut, että mentiin juttu kerrallaan. Se piti vireänä. Jotenkin aina pelkäsin ettei kirjoitustani julkaista, mutta kaikki meni läpi.

– Oliko sensuuria? Jack tivasi pää kallellaan.

– Lähinnä oma, lukijakuntaa kunnioittava, ennakkosensuuri. Kirjoittajalle vapaa leikkikenttä on siunaus että kirous. Se että sain jutut pysymään linjassa tuotti työtä. Kiitosta kuuluu myös editori Martille.   

Swan song 

– Kuules Jack, tää on sitte niinku swan song, tää juttu, X huokasi ja katsoi merelle.

– Jaa että joutsenlaulu. Mutta sittenhän tän tarinan pitäisi olla kauniimpi ja parempi kuin sun aiemmat? Sitä paitsi myytin mukaan joutsen on mykkä kunnes parahtaa ilmoille hautuulaulunsa. Sua ei voi varsinaisesti mykäksi haukkua?

– No, ymmärsit kuitenkin mitä tarkoitin?

– Keljuttaako ettet pääse enää turpavärkkiäsi sivuille vinguttamaan? Jack ivasi.

– Noh, musta tää vika biisi kuulostaa kyllä enemmänkin helpotuksen huokaukselta. Niinku liian pitkän oopperaesityksen jälkeen.

Samassa viereisen pöydän tukeva leidi nousi seisaalleen ja aloitti aarian.

– Nyt loppui ongelmointi! Jack virnusi, oli näkevinään kyyneleen X:n silmäkulmassa.

Jack ja X skoolasivat kuohujuomalaseillaan. X nauroi:

– Juuri näin! Kiitos, Selvis ja lukijat! Adios amigos!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

---

Herra X