Erik Hokkanen keikalla Flipnoticsissa

― Tiedätkö mikä Austinin virallinen motto on?, kysyy lentokoneessa vieressäni istuva kuusikymppinen, erittäin siististi pukeutunut herrasmies nimeltä Henry.

― Keep Austin WEIRD. Austinissa on enemmän tatuointeja ja lävistyksiä kuin muualla Texasissa yhteensä.

Hän kertoo myös, että muistutan hänen tuntemaansa austinilaismuusikkoa, joka tunnetaan lempinimellä Critter.

― Jos joku kutsuu sinua siellä Critteriksi, ei ole syytä loukkaantua.

Keskustelu Henryn kanssa on ensimmäinen kosketukseni myyttiseen kansallispiirteeseen, Southern hospitalityyn. Hän kyselee olenko ensimmäistä kertaa Texasissa, mistä tulen, mitä teen. Kun kerron olevani suomalainen muusikko, hän haluaa heti kirjoittaa muistiin nettisivut, josta musiikkiani löytyy. Saan paljon hyviä vinkkejä vierailuani varten. Vaikka Henry ja hänen vaimonsa asuvat Austinista noin 200 kilometriä pohjoiseen, kaupunki on heille hyvin tuttu, ja heidän poikansa on jopa työskennellyt siellä muusikkona. Hyvästien ja toivottelujen lomassa Henryn vaimo kehottaa minua hyvin vakavissaan olemaan varovainen.

― Siellä on myös paljon pahoja asioita. Huumeita ja sellaista.

Lupaan yrittää pysytellä erossa sen tyyppisistä jutuista.

Sokkotreffejä biisintekijöiden kanssa

Olen saapunut Austiniin kahdeksi viikoksi tekemään musiikkia paikallisten biisintekijöiden kanssa, paikassa, jonka nimi on The House of Songs.

Järjestely on seuraavanlainen: sovittuna päivänä, sovittuun aikaan talon ovikelloa soittaa minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Keitämme kahvit, istumme alas, juttelemme hetken ja sitten kirjoitamme kappaleen yhdessä. Minkäänlaisia rajoitteita tai ohjenuoria ei ole asetettu. Toisin kuin monilla ”biisileireillä”, tavoitteena ei ole kirjoittaa muodikkaita radiohittejä nouseville artisteille.

Ainoa tavoite on synnyttää uusia lauluja uusien ihmisten kanssa. Työkumppanini eivät ole ammattimaisia pop-hittimaakareita, vaan itsekin esiintyviä taiteilijoita, laulaja-lauluntekijöitä, jotka yrittävät luoda uraa pubien nurkkia nuohoamalla kaupungissa, jota sanotaan, vaatimattomaan amerikkalaistyyliin, ”Maailman live-musiikkipääkaupungiksi”.

Talon omistaja ja koko idean isä Troy Campbell, itsekin biisintekijä ja veitsenterävää tilannekomiikkaa harrastava moottoriturpa, on valinnut kontaktilistastaan minulle biisinkirjoituspartnereita. En oikeastaan tiedä, onko hän miettinyt, ketkä olisivat minulle sopivimpia pareja, vai vain kysellyt, ketkä sattuisivat pääsemään. Joka tapauksessa biisinkirjoitussessiota on sovittu kahdelle viikolle seitsemän, joskin näistä pari peruuntuu syystä tai toisesta.

Näiden lisäksi on järjestetty showcase-henkinen keikka. Troy käskee minun ottaa rennosti; jos tuntuu, että ohjelmaa on liikaa, voin huoletta ottaa vapaapäivän. Tämä on hyvä, koska haluan biisinkirjoituksen lisäksi myös tutustua kaupunkiin, syödä legendaarisen hyvää meksikolaisruokaa, kuulla musiikkia ja olla rauhassa turisti.

Talossa asuu lisäkseni ensimmäisen viikon Erik Moll, norjalainen cowboy, toisella viikolla olen talossa yksin. Erik on viettänyt merkittävän osan nuoruudestaan Amerikassa ja asunut pitkään myös Austinissa. hän on jonkinlainen norjalaisen roots-musiikin grand old man, jonka musiikkiura on jo viidennellä vuosikymmenennellään. Hän kulkee leveälierinen olkihattu päässään ja laulaa erittäin perinteisiä country-kappaleitaan pehmeällä crooner-äänellä. Hänellä on myös vuokra-auto, jolla hän vie minut toisena iltana Flipnotics-baariin katsomaan vanhan soittokaverinsa, amerikansuomalaisen Erik Hokkasen keikkaa.

Mollin Austin-vuosina heillä oli paikallista kulttimainetta niittänyt Erik & Erik -duo. Hokkanen soittaa virtuoottisesti sekä viulua että sähkökitaraa ja vaikuttaa kaikin puolin veikeältä persoonalta lavalla ja sen ulkopuolella. Toisen Erikin sanoja lainaten ”He’s a trip and a half”.

Jessie, Betty ja Nicholas

Ensimmäinen kirjoitussessioni on Jessie-nimisen nuoren naisen kanssa. Jessie on aika hippi, ajaa ruostunutta mustaa Chevy Vania ja soittaa bändissä, jossa ei ole basistia, mutta sellisti on. Jessie on niitä ihmisiä, jotka pystyvät aika avoimesti kertomaan puolituntemattomalle omia asioitaan heti kättelyssä. Hänen jokseenkin epävakaa elämäntilanteensa toimii inspiraationa hieman Sheryl Crow -henkiselle kappaleelle, jonka kirjoitamme yhdessä. Biisin nimeksi tulee Caught in the middle.

Seuraavana päivänä ovellani on Betty, 33-vuotias perheenäiti, joka on käsittääkseni saanut jonkin verran jalansijaa paikallisessa lauluntekijäskenessä. Hän onkin kaikin puolin mahtava muusikko, soittaa kitaraa ja laulaa erittäin vakuuttavasti ja suhtautuu biisintekemiseen asiaan kuuluvalla vakavuudella. Hän on selvästi kehittänyt metodin, jolla lähestyä toisinaan vaivaannuttavaa tilannetta, jossa olisi tarkoitus luoda jotain hienoa täysin vieraan tyypin kanssa. Siinä missä Jessie halusi purkaa lauluun omaa elämäntilannettaan, Betty alkaa selvittää minun tarinaani.

Kun perustiedot on selvitetty, keskustelumme ajautuu peruskysymysten ääreen: mitä on rakkaus? Kuinka ollakaan, perheenäidin ja poikamiehen näkemykset aiheesta eroavat jossain määrin. Päädymme kirjoittamaan dueton How you feel about love, jossa molempia näkemyksiä katsellaan toisen puolen hieman kriittisestä näkökulmasta.

Biisi ei synny vaivattomasti, työstämme sitä tuntikaupalla, joudumme jättämään projektin kesken ja palaamaan aiheeseen parin päivän kuluttua. Toisen kuuden tunnin session jälkeen toteamme kappaleen olevan valmis ja molemmat ovat siihen niin tyytyväisiä, että pohdimme mahdollisuutta levyttää se yhdessä.

Nicholaksen kanssa biisi sen sijaan syntyy varsin nopeasti. Noin puolentoista tunnin ideoinnin jälkeen meillä on käsissämme melko tarttuva bluesrock-biisi I walk all over. Laulun kertoja on mies, jolla ei ole varaa ostaa autoa, koska kaikki rahat menevät häntä kaltoin kohtelevalle naiselle. Melko klassista americanaa. Koska päivän työt on hoidettu, Nick ehdottaa, että lähtisimme käymään Barton Springsissä, joka on mahtava luonnonvesiallas vartin ajomatkan päässä.

Käymme uimassa, jonka jälkeen lähdemme tutustumaan Nickin suosikkibaareihin. Hän on päivätöissä tarjoilijana Perla’s-nimisessä upeassa seafood-ravintolassa ja tuntee muutenkin kaupungin ruoka- ja juomakulttuurin perinpohjaisesti. Nick selvästi nauttii mahdollisuudesta esitellä kaupunkia vierailijoille ja kuskaakin minua useampana iltana syömään, juomaan ja katsomaan keikkoja. Southern hospitality.

Dustin ja David

Neljäntenä biisinkirjoitusvuorossa on Dustin, pehmeää Texasin murretta puhuva Ville Valo -lookalike, joka on kiertänyt Eurooppaa countrypunk-bändin banjonsoittajana. Hän on ilmiselvästi lahjakas ja omaperäinen biisintekijä, joskin yhteistyön tekeminen on hieman hankalaa. Tuntuu, että aina kun olemme pääsemässä eteenpäin kappaleen hahmottelemisessa, hänelle tulee jokin muu ajatus, joka on aivan erilainen kuin oma mielikuvani aiheesta. Olemme selvästi kirjoittamassa aivan eri kappaletta.

Dustin on pitkiä aikoja hiljaa ja räplää iPadia, enkä ole varma kirjoitteleeko hän sähköposteja vai lyriikkaideoita. Biisiaihiomme, jonka nimi on osuvasti Stuck in the mud, jää pahasti keskeneräiseksi. Nautin silti 

Dustinin seurasta, hän on jotenkin kiehtovalla tavalla poissaoleva ja samaan aikaan todella ystävällinen ja mukava. Lisäksi hänen tarinoissaan on ripaus autenttista americana-mystiikkaa. Hän muun muassa kertoo ihailevaan sävyyn vaimostaan, joka on karjankasvattaja- ja rodeo-perheestä ja ilmeisesti ilmiömäinen härkäkuiskaaja.

Viimeinen sovittu sessioni on Davidin kanssa. Yhteinen suunta löytyy aika helposti, David on viime aikoina vienyt omaa musiikkiaan country-pohjaisemmasta ilmaisusta soulin suuntaan, joten ryhdymme tekemään tanssittavaa soulbiisiä. Yhtenä ajatuksena on tehdä kertosäe, johon voisi kuvitella tanssikoreografian vanhojen motown-hittien tapaan. Biisin nimeksi tulee Take a step back.

The House of Songsin oleskeluni viimeisiä päiviä hankaloittaa ukkosmyrsky, jonka seurauksena talon puhelin- ja internet-yhteydet katkeavat. Parin kirjoituskumppanin kanssa on sovittu, että katsotaan biisit vielä läpi ja viimeistellään ne. Ilman kommunikaatioyhteyksiä tätä on kuitenkin aika mahdoton järjestää. Olen jo luopunut ajatuksesta, kun ovikello soi. Dustin on ollut ”in the neighbourhood” ja tuli katsomaan olenko paikalla.

Täällä päin ihmiset näköjään vielä tulevat yllätysvierailulle. Biisintekemisemme ei sinänsä edisty juurikaan, mutta käymme lounaalla ja Dustin lupaa viedä minut seuraavana päivänä käymään kaupungin toisella puolella ”Switched on” -syntikkakaupassa, josta löydänkin itselleni tuliaiseksi käsimatkatavaroihin mahtuva analogisyntikan. Myöhemmin tajuan, että Dustin asuu itse asiassa parinkymmenen mailin päässä Austinista ja on ajellut sieltä varta vasten minun shoppailukuskikseni. Onneksi tajusin sentään tarjota illalliset siitä hyvästä. Jälleen kerran: Southern hospitality.

Austinissa oleskelemani kahden viikon aikana ehdin syödä maailman parhaita tacoja noin kaksikymmentä kertaa, juoda mielenräjäyttävän avokadopirtelön ja lukuisia herkullisia margaritoja, nähdä monta mahtavaa bändiä, hikoilla paahtavassa helteessä (joka paikallisten mielestä ei ole hellettä nähnytkään), jutella maailman mukavimpien ihmisten kanssa ja ostaa läjän cowboy-henkisiä vaatteita, joita suomessa ei tulisi ostaneeksi, vaikka niitä olisikin myynnissä.

Critteriin en kuitenkaan törmännyt, vaikka yritin miehestä paikallisilta muusikoilta kyselläkin. Pitänee palata joskus uudestaan etsimään tätä kadonnutta doppelgängeriäni. Siihen saakka minulla on yksi toivomus: ”Keep Austin WEIRD”.

Teksti ja kuvat: Tuomo Prättälä