Selvis-haastattelua edeltäneenä laskiaistiistain iltana Tavastialla oli yksityinen treenikeikka, jossa J. Karjalainen bändeineen esitti uutta ja vanhaa. Keikka venyi yli parituntiseksi, ystäviä oli neljäsataa ja tunnelma käsinkosketeltavan herkistynyt.

Treenikeikka oli välietappi ennen varsinaisen rundin käynnistymistä Tavastialla huhtikuun alussa.

Yksityiskeikan aloitti uuden levyn Mennyt mies ja toisena kuultiin Mustat lasit, joka oli ensimmäinen julkaistu biisi 1981 (single Mustat Lasit/Enkeli). Uudenvuoden aattona julkaistu Mennyt mies on ollut alkuvuoden soitetuin biisi radiokanavilla.

Laskiaisena oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun J. Karjalainen viimeksi rokkasi livenä. Hänen sijastaan esiintymässä oli käynyt Lännen-Jukka ja joitakin kertoja J. Karjalainen bluegrass-hengessä.

Setin alkupuolella kuultu On kaikki niinkuin ennenkin sai jo useat silmänurkat kostumaan. Lavan viisi muusikkoa olivat kuin ilosta uudestaan syntyneitä ja valmiina jatkamaan siitä, mihin aikoinaan jäätiin.

Pääosa ryhmästä oli esiintynyt viimeksi 90-luvun puolivälissä nimellä J. Karjalainen yhtyeineen. Kitaraan oli palannut Mikko Lankinen ja rumpuihin Janne Haavisto. Pekka Gröhn oli siirtynyt bassosta koskettimiin ja bassoa soitti nyt Tom Nyman. Pekka ja Toma olivat soittaneet Jukan kanssa muissa kokoonpanoissa tässä välillä, mutta Mikko ja Janne olivat keskittyneet Laika & The Cosmonautsiin ja muihin juttuihin.

Paluu sai alkunsa, kun Janne Haavisto muutama vuosi sitten sanoi Jukalle, että olisi joskus taas kiva soittaa yhdessä. Jukka innostui oitis, ja heti oli selvää, että Lankinen täytyy saada mukaan ja koskettimiin nimenomaan Gröhn sekä Tom Nyman bassoon.

Kotiareenat kutsuvat

Kevään ja kesän keikkakalenteri on täyttynyt nopeasti. Nyt mennään taas klubeja ja festareita – näitä tämän taidemuodon kotiareenoita.

– Näissä paikoissa musiikin kuuntelu perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos kappale ei kiinnosta, voi käydä hakemassa juotavaa tai jutella kavereiden kanssa.

Mutta jos juttu toimii, niin yleisö alkaa keskittyä ja syntyy tietynlainen kunnioittava tunnelma. Ja saadaan elämys.

Parhaimmillaan yhdistyvät viihdyttävyys ja äly. Kuten elokuvissa, jotka ovat ensimmäisinä kuukausinaan suosittuja, mutta jotka vielä sen jälkeenkin kestävät aikaa. Kuten hyvät kirjatkin.

– Voidaan puhua myös tasoista. Sekä viihdyttävyys että tasot, määrittelee Jukka yhden teeseistään biisinikkareille. Ja mainitsee E. L. Doctorowin, jonka novellista mieleen jäänyt nahkamies päätyi myös Mennyt mies -tekstiin.

Rock-musiikissa yksi ainoa sanalaini voi olla se, joka kaiken viihteen keskellä uppoaa syvälle.

Tällaisia laineja kuultiin myös laskiaistiistaina Tavastialla. Ja kuullaan pitkin kevättä, kesää ja syksyä halki Suomen. Ja vielä kevään 2014, se on tämän hetken suunnitelma. Nyt mennään, kun on taas vauhtiin päästy:

Hei, musta tuntuu,

että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa

uutta laulua teen.

Tämäkin on taas ohjelmistossa ja mikäs on ollessa, kun kulkurin matka on jatkunut ja uusia lauluja syntynyt. Ennen niiden synnyttämistä piti kuitenkin muistaa vanha maamiehen opetus, että anna pellon välillä levätä. J. Karjalaisella se lepäsi aika pitkään ja kesannolla äesteli toinen kaveri.

Lännen-Jukka maksoi velkaa

Vuosina 1981–2002 J. Karjalainen julkaisi 16 studioalbumia ja kaksi livelevyä. Yhtyeenä oli 80-luvun ajan Mustat Lasit, sitten J. Karjalainen yhtyeineen ja sen jälkeen Electric Sauna 90-luvun puolivälistä vuoden 2002 Valtatie-levyyn asti.

Yli kaksikymmentä vuotta omia kappaleita tehtyään Karjalainen palasi juurille ja teki Lännen-Jukkana kunniaa esiraivaajilleen, joiden musiikkiin ja teksteihin hänenkin tuotantonsa oli perustunut: dylanit, neil youngit, muddy watersit, robert johnsonit, hiski salomaat, leinot ja markku innot. Ja kansanlaulut, joita hän oli pienestä pitäen fanittanut.

– Halusin olla mukana isommassa virrassa, maksaa velkoja noille tyypeille.

Syntyi kolme levyllistä juurimusiikkia: Lännen-Jukka, Paratiisin pojat ja Polkabilly Rebels. Samalla syntyi legenda amerikansuomalaisesta Lännen-Jukasta, joka muuttui fiktiosta faktaksi päätyen jopa silkkana totena erääseen amerikansuomalaisen musiikin historiaan.

Reima Kampman kirjahyllyssä

Juurillepaluun ja velanmaksun jälkeen oli aika katsoa, vieläkö mies pystyy tekemään kymmenen vuoden tauon jälkeen uusia J. Karjalais-biisejä. Sen hän tunsi olevansa velkaa faneille ja itselleen.

Haaviston, Lankisen, Gröhnin ja Nymanin kanssa oli jo jammailtu. Melodioita ja aihioita oli, mutta ei vielä aiheita.

Elokuussa 2011 Polkabilly Rebels oli tehnyt viimeisen keikan San Diegossa amerikansuomalaisten juhlilla ja Jukka tunsi, että ympyrä oli sulkeutunut. Keikka meni hyvin ja istuttiin autiomaassa 40 asteen helteessä, lasissa olutta ja tupakkaa piipussa.

– Oli hyvä ja rauhallinen fiilis, että tää oli mahtava matka. Tuntui että on aika tehdä jotain muuta.

Lännen-Jukkana Karjalainen oli opetellut soittamaan banjoa. Tunne oli sama kuin nuorena kitaran kanssa. Syntyi uudestaan sama riemu, kun sai soittimesta kiehtovia ääniä ja sointuja. Ja palatessaan nyt tekemään biisejä hänellä oli siinä se työkalupakki, se Lännen-Jukan iso opetus, se ilo.

Niin Jukka huomasi istuvansa taas Keltaisessa talossa Perniössä samassa tuolissa kuin ennenkin, eikä huoneessakaan ollut mikään muuttunut, vain ”joku maljakko pikkusen siirtyny”.

Tilanne oli muutenkin tuttu. Jukalla oli musademoja ilman sanoja. Ihan heti hän ei keksinyt mitään ja oli palattava talolta ilman, että bändille oli valmista esiteltävää. Janne, Mikko, Pekka ja Toma valoivat uskoa ja tärkeä kannustaja oli myös Tammisen Arto.

Syksyllä 2011 alkoi tapahtua. Jukka oli jo 70-luvulla innostunut Reima Kamp­manista ja hänen kirjoistaan. Keltaisen talon kirjahyllystä silmään osui Et ole yksin.

Pitäisikö mennä Kampmanin hypnotisoitavaksi ja löytää sivupersoona, joka tekisi kappaleet ja sitten asiallinen Karjalainen voisi stilisoida?

Kävi ilmi, että Reima Kampman oli kuollut 1992. Mutta samanhan voi tehdä itsesuggestiona. Niinhän Jukka oli itseasiassa aina ennenkin tehnyt kuten moni muukin lauluntekijä.

Et ole yksin -kirjan logo päätyi sitten levynkanteenkin. Luvan logon käyttöön Jukka sai sen tekijältä Matti Mankinilta.

– Rockhan on sitaattitaidetta, ja sitä kirjaa katsellessa tiesin, että tässä on se fiilis. Siitä se lähti.

Markku ja freehet

Itsesuggestiolla löytyi parikin hyvää tyyppiä.

Yksi tärkeimmistä oli Markku, teini-ikäinen kaveri 70-luvulta. Hän kertoi Jukalle omista haaveistaan, miten ehkä voisi tehdä biisejä. Hän jopa näytti muutaman kappaleensa.

Ja niin alkoi Markkuna niittirotsi päällä syntyä luovia ja mitä kummallisempia juttuja, joita hän Jukkana pystyi hiomaan.

Näin hän huomasi pystyvänsä kirjoittamaan tekstiä vapautuneesti, vaikkapa yksinkertaisia rokkibiisejä hurriganes-tyyliin, no Markku on Markku.

Lauluntekijä vapautui liiallisen itsekritiikin kahleesta, ”että on tehtävä jotain hienoo ja että tämän musan pitää olla jotain tiettyä muottia”.

– Myös uuden levyn musapuoli on aika vapaata. Me käytettiin siitä nimitystä freehet. Ei ajateltu jotain tiettyä tyyliä vaan soitettiin sitä, mikä tuntui hyvältä.

– Mä sain Lännen-Jukkana piehtaroida vanhassa bluesissa, old-timessa ja kantrissa kyllikseni. Nyt ne saattoi unohtaa ja tuntui, että olen omillani.

Alkutahdit 2004

Niin uudet J. Karjalais-biisit tulivat maailmaan syksyn 2011 ja kevään 2012 aikana. Bänditreenit alkoivat myös loppusyksyllä 2011 ja biisejä äänitettiin studiolla kahdessa sessiossa maaliskuussa ja toukokuussa sekä loput soitot ja miksaukset elokuusta joulukuuhun. Lauluosuudet Jukka äänitti tapansa mukaan yksin Keltaisessa talossa.

Levyn tuottaja on Janne Haavisto, joka on aikaisemmin ollut tuottajana Karjalaisen studiolevyillä Päiväkirja, Villejä lupiineja ja Tähtilampun alla (josta tuottaja-Emma 1992).

Janne Haavisto kehuu vuolaasti koko uuden levyn syntyaikaa tuottajan ja muusikon näkökulmasta:

– Se oli tosi mukavaa ja nastaa. Poikkeuksellisen helppo ja luonteva sessio. Heti alusta asti meillä oli Jukan kanssa sama visio.

Haavisto kertoo, että tietyt alkutahdit tämä projekti sai varmaan jo vuonna 2004, kun he hänen 40-vuotispäivillään esittivät kuusi biisiä yhdessä. Vaikka suunnitelmaa ei silloin vielä ääneen sanottukaan, se jäi jonnekin itämään.

Tee musiikkia jota itse haluat kuulla!

Biisinteossa on Jukka Karjalaisen mukaan ratkaisevinta, että tekijä löytää oman äänensä, tekee mitä itse haluaa ja yrittää tehdä sen mahdollisimman hyvin. Enempää et voi tehdä.

– Kaikki ei kaikkia miellytä ja mulla on ollut se onni, että niin monet ihmiset on jakaneet sen, mistä mä oon tykännyt, sen mun tyylin, ja nousseet kaikkien niiden puutteiden yläpuolelle, jotka mun lauluissa on – ne puutteethan on myös se voima.

Karjalainen siteeraa Noel Cowardia: ”Tee ensisijaisesti sitä mistä itse pidät. Jos muut eivät pidä tekemisistäsi, vetäydy show-alalta.”

Jukasta tuntuu, että tänä päivänä tehdään paljon musiikkia, josta ”ei oikeastaan tykkää kukaan”. Kaikki mitä julkaistaan on ok, ei mitään erikoista mutta läpäisee koko ketjun lauluntekijästä tuottajaan, artistiin ja levy-yhtiöön. Kukaan ei ihmeemmin innostu, ei äänittäjä, ei markkinointikaan, mutta tehdään duuni. Ja jengi kuuntelee radiosta, että ei kummonen, mutta voi sen silti mennä ostamaankin, kuuntelee himassa ja sama juttu. Ja missään vaiheessa kukaan ei ota todellista vastuuta, että reaktio olisi ”tää on mahtava biisi!”

– Olishan se aika omituista, että mä tekisin levyn ja sanoisin haastattelussa, että ”joo, on tää aika hyvä”. No, eihän se tietysti täydellistä ole, mutta kyllä tekijällä terve usko omaan tekemiseensä pitää olla.

Sankarit ohjelmistoon

Laskiaisen keikalla kuultiin loppupuolella myös Sankarit, joka oli ollut poissa setistä kolmekymmentä vuotta.

Laulu syntyi itsenäisyyspäivänä 1979. Jukka oli ollut diskossa, ja kotona vastassa oli Hesari täynnä Suomen Valkoisen Ruusun ja muiden ritarikuntien kunniamerkittyjä. Siitä se lähti Dylanin ja Veikko Lavin hengessä. Laulu ilmestyi vasta J. Karjalaisen toisella albumilla Yö kun saapuu Helsinkiin 1982.

Vähitellen siitä tuli ”joku ihme anthem kaikenmaailman hoilottajille” eikä aina tiennyt, olivatko sankareita siinäkin vain ne tietyt jalustalle nostetut. Mutta nyt Jukasta tuntui, että oli tullut aika ottaa biisi ohjelmistoon. Hän oli huomannut sen olevan puutteineenkin sen verran kelvollinen, ettei sen esittämistä enää tarvinnut hävetä.

Ja koko tällä keikkarundilla on luvassa uuden tuotannon lisäksi myös paljon muitakin tuttuja Karjalais-biisejä koko uran ajalta.

Jukan mukaan uusi laulu on väistämättä alussa ohut.

– Syntyessään biisi on hiukkanen avaruudessa. Vuosien aikana siihen tarttuu kuulijan omia muistoja ja merkityksiä, omia tunteita, jotka vasta tekevät laulusta sen mitä se on. Joistain kasvaa aikamoisia järkäleitä.

Tarinoita ja kehyskertomuksia

Lauluntekijä Jukka Karjalainen on aina ollut tarinankertoja. Vuoden 1981 esikoislevyllä ratsasti kolme cowboyta ja Brando soitti gongarumpuja. Sen jälkeen olemme saaneet kuulla ankkurinapista, itämaan tietäjä Tatsumtisalista, merenneidosta ja lavastetusta hukkumakuolosta, rämisevästä luurangosta, telepatiasta tähtilampun alla, numerotiedusteluun soittamisesta ja monesta muusta hahmosta sattumuksineen.

Tarinoita on myös vuonna 2002 julkaistussa J. Karjalaisen Laulumies-kirjassa. Siitä voi lukea mm. Jukan kohtaamisesta J.J. Calen kanssa, kuinka tällä on ”tumma farkkupuku, samanlainen kuin Kultsan konsertissa. Päässä punainen liina”. Ja kuinka Cale suorastaan liikuttuu, kun Jukka kertoo, että tämän ansiosta hän alkoi tehdä omia biisejä.

Tarinoinnin perussääntö on, että mitä tarkemmin kuvaat kertomukseesi yksityiskohtia, sitä uskottavampi se on. Esimerkiksi Laura Häkkisen silmistä tulee todellisia, kun juttu sattui Järvilavalla, päässä laiturin Lauralle hyvät jussit toivotin ja sitten pyörin eessä nakkikojujen.

Lopulta tarina vangitsee kuulijan niin, että kymmenen vuotta sitten hukkuneen Lauran ilmestyminen silmineen tanssipaikalle joka juhannus tuntuu ihmeen todelliselta.

Verinen mies -laulussa Jukka kysyi yleisöltään, oliko hänen lapsuudestaan muistama tapaus Marjaniemessä totta vai vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Tapahtumalle löytyi todistajia, jotka vakuuttivat, että totta se oli.

Sydänlupaus

Samalla kun monet Karjalaisen laulut ovat tarinoita, hänellä on mielessään niihin liittyviä kehyskertomuksia. Uuteen levyyn liittyy kokonaisuudessaan tarina Markusta ja hänen tyttöystävästään Pirkosta.

Karjalaiselle on jo satanut lukemattomia Markku-kysy­myksiä. Ja aina välillä hän on joutunut vastaamaan, ettei itsekään miehestä ihan kaikkea tiedä, ainakaan vielä. Yksi hämmentävimpiä kysymyksiä oli se, kun Janne Haavisto tiedusteli, elääkö Markku vielä. Lopulta Jukka vastasi, että elää, mutta on nykyisin aika näkyvällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, ja on parempi olla paljastamatta hänen henkilöllisyyttään.

Sydänlupauksessa J. Karjalainen on onnistunut tekemään klassisen slovaribiisin. Tällaisen perusbiisin tekeminen oli ollut hänellä nuoresta pitäen haaveena ja sydänlupaus sanaideana jo vuosikymmenen. Hän kuuli siinä samoja kaikuja kuin tytön ja pojan – melkein vielä lasten – verivalassa, kun nämä tuntevat suurta ihastusta toisiinsa ja osittain leikkinä antavat sen sydänlupauksen.

Mutta miten tämä laulu muutti Markun elämän?

Tässä lyhyt versio kehyskertomuksesta:

”Markku ja Humppakuutiot sai kesällä lämppärikeikan paikallisessa tanssipaikassa Latohovissa, jossa esiintyi sinä iltana Badding, niiden suuri idoli.

Markulla oli enstex-kankaasta valmistettu armeijamallinen niittirotsi. Kylällä hänelle lähinnä naureskeltiin, “että tuleeks rocknrollia”. Mutta nyt oli keikka tulossa ja pojat jännitti sitä tosi paljon. No, se meni hyvin, hyvät saundit ja kaikkee.

Kovin juttu oli se, kun Humppakuutiot alkoi soittaa Sydänlupausta, ja Badding ilmestyi takahuoneen ovelle, joka on siinä lavan takana, kuin Tavastialla.

Kun Badding ja bändi oli lopettaneet oman settinsä ja oli lastaamassa valkoista transiittia, niin sattui että Markku ja Badding juttelivat siinä kymmenen minuuttia keskenään. Badding sanoi että teillä oli hyvä setti ja Markku kehui niitä. Sitten Badding sanoi että se Sydänlupaus, se on niin mieletön biisi, että voiks hän levyttää sen.

Voi, mikä fiilis Markulle tuli siitä! Se epäilys biisinteossa, että onks tää ees biisi, ja yhtäkkiä tollanen Badding sanoo, että se on mielettömän hyvä biisi ja hän voisi vaikka levyttää sen. Markun itsetunto nousi sata prosenttia.

Ja sitten Badding lähti. Eihän se sitä koskaan levyttänyt, mutta se juttu kulki kylille ja ihmiset tiesivät, että Markku oli jutellut Baddingin kanssa ja se oli tykännyt siitä biisistä.

Ja seuraavan kerran, kun Markku meni hakemaan osuuskaupasta postia, niin äijät ei enää naureskellutkaan vaan ymmärsi, että jopa siellä syrjäkylällä oli nyt pienimuotoinen tähti, meidän oma rokkari. Virnuilun sijaan äijät kyselivät, että ”onks Baddingistä kuullu mitään”. Ja jengi oli ylpeä siitä, että ”meillä on tää Markku, että vedä nyt jotain”.

Ja yhtäkkiä se niittirotsi ja rokkistaili oli olennainen osa Markkua ja se oli saanut elämisen oikeuden.”

---