22-Pistepirkko on poikkeuksellinen rockbändi. Sen ura on kestänyt yli 30 vuotta ja jatkuu edelleen, vieläpä alkuperäiskokoonpanolla. Esiintymiset ovat vieneet miehiä ympäri maailman, ja välillä on hautauduttu äänitysstudioihin tuottamaan uutta musiikkia. Bändin laulaja ja kitaristi Hannu ”PK” Keränen (s.1964) kertoo bändin biisinteon olevan hyvin kollektiivista.

Innostus sähkökitaraan johti utajärveläisen pikkupojan musiikin maailmaan, ja myöhemmin veljensä Asko Keräsen ja kaverinsa Espe Haverisen kanssa perustettu bändi oman musiikin tekoon.

– Kyllä se tuli aika äkkiä selväksi, että jos ja kun tätä haluaa tehdä enempi, ja ammattimaisesti varsinkin, niin kannattaa ehdottomasti tehdä omia kappaleita. Alun rämistelyhuuman jälkeen tuntui jotenkin itsestään selvältä, että se soittajuus ainakin meidän tapauksessa vaati omien kappaleiden tekemistä. Syynä oli tämä punk-ideologia, että kaikki voi tehdä. Toinen juttu oli se, että tajuttiin ettei me oltu kauhean kummosia soittajia, joten meidän piti tehdä sellaisia biisejä mitä me osataan soittaa. 

– Ensirakkauteni asiaan oli, ja edelleenkin yksi tärkeimmistä asioista on, että mä tykkäsin sähkökitaran äänestä. Hyvin äkkiä kävi kuitenkin selväksi, ettei se pelkkä pärinä ja surina ja mitä siitä ikinä lähtikään yksin riitä. Se tarvii kaverikseen biisin, ja se biisi määrittelee sen miten sä soittimesi kanssa touhuat. Eli aika nopskaan tuli sekä tarve että halu tehdä omia biisejä.

Vähän koulua, paljon työtä

Pistepirkkojen suhteen oli siis alusta asti selvää pyrkimys ammattimaisuuteen, ja sitä myöten keikkailuun ulkomailla. Taitoa ei juuri ollut, mutta tahtoa sitäkin enemmän. Muita ammattisuunnitelmiakaan ei PK:lla koskaan ollut, eikä koulunkäynti jatkunut pitkään.

– Koulu ei mua ihan hirveästi kiinnostanut, vaikka oli mahtavaa, että oli koulu, missä voi oppia asioita. Olin sosiaalisesti lahjakas, ja tarpeeksi isokokoinen, että sain olla rauhassa kovanaamoilta, eli viihdyin kyllä. Ymmärsin myös, että ’koulua käydään elämää varten’, mutta ei siellä ollut mulle mitään, enkä käynyt ylioppilaaksi. Musiikinopetus oli siellä Utajärven pikkukylällä 70-luvulla sitä mitä se oli. En mä nyt viitsi ryhtyä niitä haukkumaan, mutta ei se kovin laaja-alaista ollut. Sieltä mä en siihen mun intohimooni saanut minkäänlaisia työkaluja.

– Pistepirkot perustettiin 33 vuotta sitten, ja ihan alkumetreiltä lähtien se oli ihan päättömän määrätietoista touhua. Me harjoiteltiin aika paljon. Ja kun me muutettiin Helsinkiin, niin me harjoiteltiin aivan hirveästi. Me muutettiin vappuaattona 85, mikä oli torstai. Sunnuntaina meillä oli harjoituskämppä, ja ensimmäiset harjoitukset. Siitä eteenpäin me tehtiin siivoustöitä yöllä, ja päivät treenattiin. Tässä kun ennen nauhuria keskusteltiin [Otto] Donner-vainaasta, ja hänen pointistaan, että olemassaolon oikeutus saadaan ahkeralla työllä, niin mä olen aivan samaa mieltä. Ja mitä vanhemmaksi mä tulen, niin sitä enempi mä ymmärrän sen, että inspiraatio tulee työtä tekemällä. Ahkerointia ja jatkuvaa tekemistä, niin silloin tulee jotain. Nyt varsinkin kun on pikkulapsia, niin ei ole aina aikaa tehdä, mutta aina kun on rauha, niin kytkee tavallaan aivot nollille, tai siis toisinpäin: aukaisee, ja alkaa vaan soittamaan, miettimättä yhtään mitä sen on, ja aina tulee musaa.

Palikkatestiä

Pistepirkkojen työskentely on varsin kollektiivista myös luovalla puolella. PK lisäksi yllättää toteamalla, ettei hän oikeastaan olekaan lauluntekijä sanan varsinaisessa merkityksessä. Albumin levytysprosessi voi helposti kestää yli vuodenkin, ja yksittäisen kappaleen valmistuminen pitempäänkin. Erikokoisia kappaleen osia pyörii ja uudelleen jakautuu käden ulottuvilla runsaasti.

– Mä en oikeastaan voi tässä puhua siinä mielessä säveltäjänä, että olisin tehnyt hirvittävän määrän valmiita kappaleita. Multa tulee riffejä, säkeistöjä, kertsejä, mutta hyvin harvoin mitään alusta loppuun. Olen aikoja sitten jo ajatellut, että jos ei tule, niin sitten ei tule. Pääasia että tulee jotain. Meidän bändi säveltää kolmistaan, ja krediitit jaetaan aina tasan kolmistaan. Ei ole varmaan yhtään biisiä, mistä joku voisi sanoa, että se on kokonaan sen. Biisien lopullinen muoto määräytyy edelleen meidän kolmen kesken, ja siitä sitten levytysprosessiin. Se on hauskaa. Se on myös pragmaattista: ihmisiltä voi vaatia, kun kaikki saa saman, ja ylipäätään saavat rahaa, kun sitä alkaa tulemaan. Olkoonkin, että meidän tekijänoikeustulot niin Teostosta kuin Gramexista ei niin massiivisia ole, mutta periaate on tärkein. Meidän tapauksessa se on absoluuttisen oikeudenmukaista.

– Tuolla on tieskari pullollaan riffejä, mitkä on tehty ties milloin. Milloin ne on osa kappaletta, milloin ne on tavallaan valmis kappale mikä vaan ei ole pelannut. Meillä on niin kuin legopalikka-systeemi; on saavi palikoita, ja sieltä niitä otetaan ja sinne niitä palautuu, ja koko ajan tulee myös uusia. Ja kyllä mä palaan kokonaisiinkin kappaleisiin, jotka on levytykseltä pudonneet, viimeistään sitten kun on seuraavan levyn aika. Joskus jää pännimään, että ’toi on selvästi hyvä kappale, mutta me ei ymmärretty miten se pitäisi tehdä’.

Hyvä kappale kestää leipomista

– Meillä on itsemme lupa versioida näitä kappaleita miten meitä huvittaa. Sellainen on mahdollista, jos on jaksanut säveltää kappaleen ’loppuun’. Hyvän kappaleen yksi tunnusmerkki on, että siitä voi tehdä monenlaisia versioita. Se on nautinnollista. Sen huomaa, kun opettelee jonkun ällihyvän cover-kappaleen. Sitä on hauska pyöritellä; rämpyttää miten tahansa, niin tuntuu koko ajan että siinä on joku järki ja jotain taikaa, niin kuin hyvässä musassa on. Ja sitähän sitä jahtaa: että saa tehtyä semmoisia kappaleita, joista on poltettu paskat pois, ja jäljelle jää hy-vi-ä kappaleita. Huippustygeissä on yhteinen ominaisuus se, että ne kestää leipomista, ne ei häviä huonoihinkaan versioihin.

Pääasiassa kitaralla työskentelevä mies käyttää myös sekvenssereitä säveltämiseen, mikä joskus aiheuttaa ongelmiakin.

– Sointuergonomiaa tarvii miettiä joskus jostain tieskan näytöltä. Pahimmillaan se on ollut, kun on laiteltu studiossa jotain sekvenssejä peräkkäin ja leikelty niitä, ja sitten pitäisi opetella soittamaan se – ei onnistu. Tästä tulee aasinsilta tuohon ihan alkuun, kun mua on aina inspiroinut se, että on joku nasta soundi. Musta on kiva säveltää rumpuluuppien päälle, kun ne on aina jossakin vireessä. Kuuntelen vähän aikaa, alan rämpyttämään kitaralla jotain, siirrän capoa, ja sitten se osuu johonkin. On menty jo kaksi pykälää: rytmi – tai ajatus mahdollisesta rumpukompista ja -soundista – ja sävellaji. Se tapahtuu intuitiivisesti puolen minuutin aikana. Mihin se sitten johtaa, on toinen juttu.

Jotain laulettavaksi

PK ei pidä itseään lyyrikkonakaan, eikä kirjoita päivän omakohtaisista tapahtumistaan tekstejä, vaikka impulssi tai punch line voi toki tulla mistä tahansa.

– En lähesty musiikkia tekstin kautta, en ole millään lailla lyyrikko. Mutta laulettavassa tekstissä pitää olla sellainen järki, että siihen pystyy samaistumaan, ja siinä on oltava joku tarina ja joku tunnelma mikä passaa musiikkiin. Tekstin sointi on tärkeätä, ja se on osa sävellystyötä. Sitä kelataan itse asiassa ihan hirveästi, että miten se soi, saako siihen oman tasonsa suhteessa musiikkiin. Eipä sitä missään umpiossa elä – tai eläähän sitä, mutta sitä yrittää aina katsoa jonnekin muualle. On ne tekstit laajasti ajateltuna omakohtaisia, kun ei niitä kukaan mulle tuo. Tai voi ehkä tuodakin, mutta silloin sitä pohtii, että miten tämä liittyy siihen mitä mulla on mielessä, ja näin ne sekoittuu siihen DNA:han, mikä siinä biisissä on.

Muistan jo kauan sitten kuulleeni jonkun ulkomaanelävän suusta, että 22-Pistepirkko voisi olla kotoisin mistä vaan. Suomalaisuus heidän musiikissaan onkin PK:n mukaan kaksitahoinen juttu.

– Jos noin on sanottu, niin sitten me on ainakin osittain onnistuttu, koska meidän number one -sääntö on, että meidän musa on kaikille. Mikä ei tarkoita, että me yritetään miellyttää kaikkia. Se meille on monta kertaa sanottu, että meidän musiikki on selkeästi skandinaavista, koska siinä on niin paljon tilaa. Kuulee, että meillä ei ole ahdasta. Itse siitä on vaikea sanoa, koska se on niin itsestään selvä asia. Suomalaista mun musiikki on siinä mielessä, että mä olen suomalainen, ja musta ei koskaan minkään muunmaalaista tulekaan. Mutta en ole musiikin teon innoitusta ja eetosta saanut Suomessa tehdystä musiikista. Niin paljon kuin mä sellaista arvostankin, niin mä en hakeudu sellaisen pariin kovin helposti. Joku semmoinen loppumattomasta alakulosta ammennettu olemisen eetos on sellaista, mistä yksi osa minusta haluaa pysyä erossa. Toinen osa minusta kyllä ymmärtää aivan DNA:n tasolla sen, että minkä takia se on niin luontevaa ja miksi ihmiset siitä tykkää. Mutta mä en halua käyttää sitä musiikinteon perustana. Se on makuasia.

Bändissä soittamisen taide

Keikkailu on edelleen hauskaa, ja bändiä käydään edelleen kuuntelemassa, mitä PK pitää ällistyttävänä.

– Ällistyttävää siksi, että me ei olla ajankohtainen hittibändi. Yksi osa yleisöstä on niitä, jotka seuraa meidän keikkoja, yksi osa käy silloin tällöin, ja sitten on niitä, jotka on tulleet paikalle jonkun mukana tai suosittelemana. Viimemainittua tapahtuu koko ajan, enkä pidä sitä itsestään selvänä, ja siksi olen aina iloisesti yllättynyt. Meidän bändillä ei ole perussuoritusta, se ei ole sillä lailla rutinoitunutta. Me yritetään omalla tavallamme joka ilta soittaa niin hyvin kuin ikinä pystytään. Siinä on semmoinen jahtaamisen eetos; aina yritetään päästä siihen että jotain mahtavaa tapahtuisi. Settilistoja meillä ei ole ollut enää vuosiin; me kävellään lavalle, ja ehkä päätetään ennen sitä kaksi tai kolme ensimmäistä biisiä. Eikä sen jälkeen parhaina iltoina tarvi edes neuvotella jatkosta, vaan joku sanoo seuraavan, ja ne menee aivan limittäin.

Musiikin PK ymmärtää aina taiteeksi, myös päivänpoppiksen. Duunariperheissä kasvaneille miehille on kuitenkin jäänyt vahva samaistuminen käsityöläisiin, vaikka yrittäjiksi on ryhdyttykin.

– Joku huippuhitti on jotenkin taikaa kuitenkin. Sellaisesta on helppoa sanoa, että ’äh, jotain trendiskeidaa’, mutta niissä on kiteytynyt jotain, joka menee isosti läpi. Niitä voi aina kuunnella myös siksi, että voisiko niistä oppia jotain. Taide on mahtava, se on kuningas ja kuningatar. Se on yleispätevä voima. Suuret taiteilijat on aina olleet ihan maanisia siinä työnteossaan, niiden on ollut pakko tehdä sitä mitä ne teki. Joku [Vincent] van Gogh tai John Lennon, niin ne vaan teki, ja jotkut muut ajatteli, että ne on taiteilijoita, ne muut nosti nuo siihen asemaan. Ja niinhän se pitää mennäkin.

– Kyllä se mun tapauksessa vaan on niin, että se taide syntyy tekemisen kautta, jos on syntyäkseen. Mä olen aina ihaillut sellaisia, jotka voi säveltää tuolla kävellessään. Joskus mulle tulee jossain vihellysmelodioita, mutta muu ei onnistu. Mun sävellystyyli on liian äänekäs, mä en pysty tekemään sitä muualla kuin jossain työmaalla. Se on sillälailla rajoite, mutta se on aina ollut niin. Ja aina niin on myös syntynyt jotain, mitä voi sitten perata. Mutta sen tuloksen, sen kappaleen pitää tuntua jossain. Jos tämä pitää johonkin kiteyttää, niin me aina jahdataan sitä, että se musiikki tuntuu jossain.

Teksti: Pekka Nissilä
 Kuvat: Markku Mattila

File