Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Olen aina rakastanut musiikin tekemistä ja esittämistä enemmän kuin mitään, mitään sille voimatta. Lähes yhtä voimakkaasti olen kuitenkin paininut sen kanssa, ettei työ laulajana ja lauluntekijänä tuntunut riittävän merkitykselliseltä tässä maailmassa, jossa kipua, surua, ja yksinäisyyttä tuntuu olevan miltei kaikkialla enemmän, kuin yksi sydän pystyy koskaan ymmärtämään. Niinpä lukiosta valmistuessani jätin musiikin sivuun ja lähdin opiskelemaan jotain “oikeasti hyödyllistä”.

Viimeisenä opintovuotenani olinkin viittä vaille valmis psykologi, jonka opiskelutoverit olivat innokkaasti siirtymässä päivätyöhön terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai kuntoutuslaitoksiin tukeakseen asiakkaitaan elämän raskaimmissa ja vaikeimmissa tilanteissa. Itse olin kuitenkin yhä vahvemmin havahtumassa siihen, että vastusteluistani ja järkeilyistäni huolimatta olin edellä mainitun auttamistyön sijaan vahvimmillani yksin kerrostaloyksiössäni, työstäessäni jälleen yhtä popsävelmää särkyneistä sydämistä.

Toiveenani löytää jonkinlaista rauhaa sisälläni vyöryviin epäilyihin lauluntekijyyden tarkoituksenmukaisuudesta lähdin selvittämään sitä, voisiko laulu merkitä kuulijalleen jotain viihdettä syvempää. Voisiko biisi antaa kuuntelijalleen jotain arvokasta silloin, kun elämä tulee vastaan kaikista raskaimmillaan?

Näihin kysymyksiin vastatakseni etsin haastateltavakseni musiikin kuuntelijoita, jotka olivat kokeneet yksittäisen kappaleen olleen heille jollain tapaa merkityksellinen elämän suuressa kriisikohdassa, joko läheisensä menetyksen kohdatessa tai syömishäiriöstä toipuessa. Haastateltaviksi löytyi lopulta yhteensä 14 naista, seitsemän molemmista ryhmistä.

Biisillä on tehtävänsä

Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Tuskin meistä kukaan olisi jatkanutkaan tätä työtä niin pitkälle kuin on jatkanut, jollei jollain tapaa, edes hitusen, olisi uskonut siihen, että biisillä on paitsi tekijänsä, myös tehtävänsä. Hetkittäin olin tähän uskaltanut uskoa itsekin. Tästä huolimatta se, kuinka paljon ja kuinka syvästi haastatellut kertoivat tärkeiden biisien heille vaikeina aikoina merkinneen, sai minut liikuttumaan tutkimustani kirjoittaessa useita kertoja kyyneliin sekä myötäelämisestä että kiitollisuudesta.

Haastattelemani naiset kertoivat, että tärkeät biisit eivät toki tehneet tarpeettomaksi muita tukimuotoja, kuten keskustelua läheisten tai ammattiauttajien kanssa, mutta tarjosivat vaikeina aikoina lohtua ja apua tavalla, jota korvaamaan oli vaikea kuvitella mitään muuta.

Tärkeä kappale oli lohduttaja ja vahvistaja, joka oli läsnä silloinkin, kun kukaan muu ei ollut. Biisin puoleen voitiin kääntyä kirjaimellisesti milloin ja missä tahansa. Kaikista yksinäisimpinä ja pimeimpinä hetkinä kappale oli tuki ja turva. Se teki yksinäisyydestä vähemmän yksinäistä, mutta oli silti läsnä täysin ilman vastavuoroisuuden vaatimusta.

Biisin seurassa sai itkeä, sai suuttua, sai käpertyä, sai levätä, eikä laulu väsynyt lohduttajan tehtäväänsä koskaan.

“….tollasen musiikkikappaleen kanssa voi ikään kuin olla paljon enemmin yhtä ja jollain lailla. Kun on se kappale joka puhuttelee, niin se ehkä kuitenkin puhuttelee kokonaisvaltaisemmin kuin kukaan ihminen esimerkiks.” (Nainen, 49, menetti miehensä äkillisesti)

Suru purkautuu kyyneliksi

Sekä läheisensä menettäneet että syömishäiriöstä toipuvat haastateltavat kuvasivat sitä, kuinka tärkeä biisi sai tunteet purkautumaan ja olon vähitellen helpottumaan silloin, kun omista tunteista oli vaikea saada kiinni tai silloin, kun tunteita oli niin paljon, että oli vaikea tuntea enää yhtään mitään. Eritoten läheisensä menettäneet haastatellut kertoivat, miten korvaamattoman tärkeää oli se, että kappaleen kuuntelun myötä rinnassa puristavat tunteet pääsivät purkautumaan kyyneliksi.

Erään läheisensä menettäneen haastatellun sanoin:

“On ihanaa, että tulee sellaisia, ja on olemassa sellaisia itketyskappaleita.

Tuntuu, että se auttaa niin kuin tuomaan sitä, purkamaan sitä itkua, mikä ei muuten ehkä tässä kaiken arjen kiireen keskellä kerkiä tulla ulos. Niin voi sitten pysähtyä itkemään vähäks aikaa ja sitten taas jatkaa matkaa.”

Syömishäiriöstä toipuvat ja toipuneet haastateltavat kuvasivat puolestaan kaikki sitä, miten laulu teksteineen auttoi heitä sanoittamaan tunteita, joita omin neuvoin oli välillä kovin vaikea muille tai edes itselle ilmaista. Tärkeä biisi sanoituksineen auttoi ymmärtämään ja löytämään sanoja tunteille, joiden kanssa oli siihen asti ollut aivan “lukossa”.

Erityisen tärkeäksi tämän kokemuksen tekee se, että monelle syömishäiriöstä toipuvalle omien tunteiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on haasteellista ja vaatii tietoista työstämistä. Kuunneltuja biisejä voidaan näin ollen miltei virallisestikin kutsua “terapeuttisiksi”.

Haastateltava, joka oli sairastanut syömishäiriötä jo 15 vuoden ajan, kuvasi tätä kokemusta seuraavasti:

“…musta tuntuu siltä, että mulla ei oo niin kuin itelläni sanoja sille, mitä mä tunnen ja koen, ja mitä mussa on. Niin musta on ihanaa kun on biisejä, jotka, musta tuntuu, et ne kertoo siitä, mitä mussa on, ja mitä mä tunnen ja näin.”

Jaettu suru on kevyempi kantaa

“…on hirveän lohdullista löytää myöskin sellaisia biisejä ja tajuta, että “hei joku jossain on tällaisen biisin kirjoittanut”, et siit on, et miten siit on voinut tuntua jotenkin näinkin samalta. Miten se on voinut tavoittaa näin tän saman tunnelman, kuin mitä kokee itse.” (Nainen, 24, sairasti anoreksiaa nuoruusiässään)

Keskellä elämän haastavimpia tilanteita oli helpottavaa, voimistavaa ja rohkaisevaa huomata laulutekstien kautta, että ehkä joku toinenkin oli kohdannut samankaltaisen surun tai haasteen, ja ehkä jopa selvinnyt siitä eteenpäin. Vaikeassa tilanteessa ne kaikista lohduttavimmat sanat saattoivatkin yksinkertaisuudessaan olla ne, jotka kertoivat siitä, ettei kaikista yksinäisimmiltäkään tuntuvan surun ja raskauden kanssa oltu yksin. Epäiltyäni usein sitä, josko oman elämän peilaaminen tekemiensä laulujen läpi oli mitään muuta kuin itsekeskeisyyden huipentuma, oli näiden kokemusten kuuleminen syvästi rauhoittavaa.

Aloin yhä vahvemmin uskoa siihen, että pohtiessaan tekstin ja sävelen kautta rehellisesti niitä asioita, jotka häntä omassa elämässään koskettavat ja haastavat, saattaa lauluntekijä onnekkaimmillaan luoda jotain, joka jonain päivänä muodostuu kallisarvoiseksi lahjaksi kuuntelijalle tämän omien vaikeuksien keskellä.

Enemmän kuin sävelen ja sanoituksen summa

Kysyessäni haastatelluilta sitä, minkä itselleen tärkeän biisin osasen he arvelivat olevan merkityksellisin, puhui jokainen heistä ensimmäiseksi laulun tekstistä. Suhde biisiin syveni ja muodostui mieleisestä erityisen merkitykselliseksi silloin, kun sen sanoitus peilasi omia kokemuksia, auttoi sanoittamaan ja ilmaisemaan omia tunteita tai antoi sanomallaan uutta, lohdullista ja rohkaisevaa näkökulmaa.

Haastatellut kuvasivat sitä, kuinka nimenomaisesti elämän kriisivaiheiden myötä suhde musiikin kuunteluun muuttui ja syveni. Biisit muuttuivat mukavista tarpeellisiksi, ja eritoten niiden sanoituksiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Läheisensä menettäneet haastatellut puhuivat usein biisien lohdullisesta sanomasta ja siitä, kuinka ne auttoivat löytämään hyväksyntää tapahtunutta kohtaan.

Syömishäiriöstä toipuneet haastateltavat kertoivat puolestaan siitä, kuinka tärkeät kappaleet kannustavine teksteineen antoivat toivoa ja rohkaisua taistelussa irti sairaudesta sekä vahvistusta usein vielä kovin hennolle itsetunnolle.

Kaikki haastatellut kertoivat myös, että sanat yksinään ilman niitä mukanaan kantavaa musiikkia eivät olisi vaikuttaneet heihin yhtä voimakkaasti. Sävelmästä, sovituksesta ja esityksestä puhuttaessa kuvattiin erityisen tärkeäksi sitä, että nämä tukivat  ja voimistivat sanoituksen tunnelmaa ja loivat näin kokonaisuuden, joka oli niin kovin paljon voimakkaampi kuin vain osiensa summa.

Haastattelemani syömishäiriöstä toipunut nuori nainen kuvasi kokemustaan musiikin ja sanojen yhteisvaikutuksesta seuraavasti:

“Jotenkin miusta vaan tuntuu, että se musiikki tulee jotenkin miun sisälle, miun kehoon sisälle.

Ja jotenki et se sois miussa se musiikki. Et ne sanat ei vaan oo siinä. Ne tulee ehkä musiikin kautta sitten. Ne sanat ei kyllä tule mun sisälle, ne tulee minun silmien eteen. Ja sit se musiikki auttaa siihen, et mie pystyn kuulemaan ne sanat, et mie pystyn, koska se tulee niin voimakkaasti niin mie pystyn pysähtymään siihen hetkeen.”

Pop-muusikon sydäntäni kovasti rohkaiseva tieto oli myös se, että vaikkei haastattelukutsussa ollut millään tavoin rajattu kiinnostuksen kohteena olevien kappaleiden musiikkityyliä, olivat kaikki 28 kappaletta, joista haastatellut kertoivat selkeästi kevyttä, ns. populaarimusiikkia. Merkityksellisistä biiseistä puhuessaan haastatellut kuvasivatkin juuri sitä, miten tärkeää oli, ettei näiden ymmärtäminen tai kuuntelusta nauttiminen vaatinut ponnistelua tai erityistä musiikin tuntemusta. Hetkinä, jolloin kuuntelijoiden voimavarat olivat jo muutenkin venytettynä äärimmilleen, oli kevyen musiikin biisien “keveys” juuri se asia, joka mahdollisti näiden merkityksen muodostumisen niin painavaksi.

Laulu on ihmiselle laulu

Kuultuani kertomuksia siitä, miten yksittäinen kappale saattoi sytyttää tahdon syömishäiriöstä paranemiseen tai soida “repeatillä” viikkoja ja kuukausia läheisen menetyksen jälkeen kantaen omalla osaltaan kaikista raskaimman ja synkimmän surun läpi, en enää koe niinkään kysymisen arvoiseksi sitä, onko mitään järkeä tehdä uutta biisiä. Ennemminkin ajattelen, että onko minulla oikeutta olla sitä tekemättä?

Voi olla, että maailma ei tarvitse enää yhtään uutta laulua sydänsuruista. Mutta voi myös olla, että juuri minun sanani, tai juuri sinun sanasi yhdistettynä juuri siihen melodiaan, kantautuvat kuulijansa korviin juuri sinä hetkenä, jolloin lohtua ja rohkaisua kaikista eniten kaivataan.

Ihminen on ihmiselle ihminen, mutta laulu, se on ihmiselle laulu.

Alma Sipilä
Psykologi, laulaja-lauluntekijä

www.almasipila.fi

Artikkelin lainaukset ovat suoria otteita haastateltujen kertomuksista.

Sipilän pro gradu ”Yksittäisten musiikkikappaleiden toipumista tukevat merkitykset syömishäiriöstä tai läheisen menetyksestä toipuessa” Tampereen yliopiston TamPub-julkaisuarkistossa.