Tellon sisällä on aina asunut kaipuu, voimakas tarve kulkea, nähdä ja kokea. Rovaniemeläiselle nuorelle maailma avautui paikkana, johon oli pakko päästä. Seikkailijan sielu ei kysy syytä, se vain tietää, että on mentävä. Uteliaisuus on kuin valtava sisäinen palo, joka pakottaa tutkimaan maailmaa. Laulujen tekeminen ja kaukokaipuu kulkivat käsi kädessä, ja toinen pakotti toisen esiin. 

– Kiertelin yksin reppu selässä matkakitaran kanssa ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa 2–3 vuoden ajan. Asuin monessa maassa ja etsin paikkaani. Välillä olin niin yksin, ettei kukaan maailmassa tiennyt missä olen. Hyvä jos itsekään tiesin. Rakastin sitä vapauden tunnetta ja elämän yllätyksellisyyttä enemmän kuin mitään ikinä. Kitara oli ystävä, tärkein ja ainoa matkakumppani. Purin ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani lauluiksi. Aloin nauttia laulujen kirjoittamisesta. En ollut hyvä soittamaan, mutta elin tärkeitä tunteita laulujeni kautta. Ensimmäiset ja siksi merkittävimmät lauluni syntyivät noilla matkoilla tai niiden kokemuksista.

Tekemisen siemen oli kylvetty jo lapsuudessa. Kulttuuri ja taide olivat vahvasti mukana Tellon elämässä ja hän oli koulussakin kuvataideluokalla. Hänen äitinsä kuunteli maailmanmusiikkia, ja siinä sivussa myös lapsi oppi kuuntelemaan ja ymmärtämään musiikin moninaisuutta. Tello halusi soittimekseen pianon, mutta perheellä ei ollut mahdollisuutta hankkia sitä. Yläasteella hän opetteli soittamisen alkeet kirjasta ja harjoitteli koulun pianolla.

– Kotona maalattiin, piirrettiin, askarreltiin. Kukaan ei soittanut mitään soitinta. Äiti tunsi minut paremmin kuin kukaan. Hän sanoi minun olevan päättäväinen ja voimakastahtoinen. Muistan hänen sanansa elävästi: ”Sinä teet elämässäsi ihan mitä vaan, kun tarpeeksi haluat. Sinua ei mikään pysäytä. Sisimmässäsi tiedät mikä on oikea polku, sinulla on lahja”.  Lähipiiristäni monet ihmettelivät miksi kulutan aikaa tuollaiseen älyttömään, mutta äiti valoi heikkoina hetkinä minuun uskoa. Hän kehotti kuuntelemaan sisäistä ääntäni.

Unelmat toteen

Ensimmäisen pitkän matkansa Tello teki 18-vuotiaana, kun hän lähti kiertämään Intiaa. Tuttujen mielestä hän oli liian uhkarohkea ja villi, mutta Tello ei osannut pelätä, koska tarve mennä oli niin voimakas. Omasta mielestään hän seurasi vain omaa intuitiotaan ja toteutti unelmaansa. Hän meni, seikkaili ja teki sen, mitä oli aina halunnut. 

– Kirjoitin monenlaisia tarinoita jo ala-asteella. Äidinkieli ja kielet ylipäätänsä olivat vahvuuteni koulussa. Rakastin filosofiaa ja pohdiskelin sieluun, jälleensyntymiseen, karman lakiin ja elämäntehtävään liittyviä asioita jo lapsena. Kirjoitin kymmenittäin päiväkirjoja täyteen. Reissuilta olen kirjoittanut paksun kirjan verran matkakertomuksia. Kaikki ovat tallessa, ja haen niistä välillä juttuja lauluteksteihin. Kirjoittaminen on mulle tärkein ja luonnollisin väylä purkaa sisintä. 

Tello on ammatiltaan sosionomi ja näki kolmivuorotyössä nuorisokodin ohjaajana myös toisenlaisen maailman. Hän viihtyi hyvin työssään, mutta se ei riittänyt, koska toiset voimat vetivät häntä maailmalle. Ensimmäisen lapsen syntymä sai hänet heittämään ankkurin Suomeen.

Ensin hän teki lauluja omaan käyttöönsä, mutta keikkailu toi pienten lasten äidille aikatauluongelmia. Samalla hän huomasi olevansa enemmän kirjoittaja kuin esiintyjä. Silloin syntyi ajatus siitä, että harrastus voisikin muuttua työksi.

Lauluntekijäkurssi

Tello halusi oppia ja kehittyä, ja eletty elämä oli ollut vain alkusoittoa tulevaan. Hän valmistautui huolellisesti: opiskeli musiikin teoriaa, kävi yrittäjyys- ja äänityskursseja, otti laulutunteja ja hakeutui HEO:n lauluntekijälinjalle.

Erilaisia laulun tekemiseen liittyviä kursseja on yhä enemmän, ja niihin löytyy paljon opiskelijoita. Tello uskoo niiden suosion perustuvan ihmisten tarpeeseen pysähtyä ja löytää yhteys omaan luovuuteensa. Lauluntekijällä on tietysti oltava jotain sanottavaa, mutta teknistä puolta voi aina harjoitella.

– HEO-vuoden aikana opin, että minusta voisi tulla sanoittaja. Sain monelta taholta sellaista palautetta, että jos jaksan käydä kivisen tien ja raivata polkuni, voin tulla ammattisanoittajaksi. Päätin lähteä sille tielle ja katsoa mihin se vie. Kouluvuoden jälkeen hyppäsin tyhjän päälle ja lähdin rakentamaan uraani. Tein paljon töitä. Treenasin naana-demojen tekstittämistä määrätietoisesti. Aluksi se oli vaikeaa, mutta päätin ottaa tekniikan haltuun ja tein sen. Hankin yhteistyökumppaneita, kirjoitin, kirjoitin ja opettelin. Asetin itselleni säännöllisesti deadlineja ja päätin, että jos tiettyyn ajankohtaan mennessä tietyt asiat ei tapahdu, palaan sosiaalialalle. En ole vielä palannut.

– Kaksi tärkeää opettajaa ja ohjaajaa ovat olleet Martti Heikkilä ja Saara Törmä. Ilman heitä moni asia olisi jäänyt puolitiehen tai kokonaan toteutumatta. Pitää uskaltaa sanoa kipeitäkin asioita suoraan, sen olen heiltä oppinut.

Louhos

Laulutekijälinjalta Tello löysi ryhmän, jonka kanssa hänen oli hyvä olla. Edellinen vuosikurssi oli perustanut yhteisön, lauluntekijäkollektiivi Louhoksen, ja samanhenkiset ihmiset löysivät heti yhteisen sävelen.

Tekeminen on usein yksin puurtamista, siksi yhteisö antaa tukea ja kannustusta. Erilaiset viralliset ja epäviralliset yhteisöt ovat viime aikoinaan kasvattaneet suosiotaan. Ilot ja pettymykset ovat mukavampia jakaa toisten kanssa. Yhteisöllisyys on päivän sana myös musiikin tekemisessä. Levy-yhtiöt ja kustantajat järjestävät paljon biisileirejä, joissa tekijät luovat uusia lauluja tietylle artistille. Louhos vie ajatuksen vielä pidemmälle, se tarjoaa jäsenilleen pysyvän leiripaikan. 

– Louhoksessa parasta on yhteisöllisyyden tunne. On ihanaa huomata, ettei olekaan ainoa ihminen, joka kokee maailman näin, tai elää elämäänsä musiikin kautta ja kirjoittaa pakonomaisesti lauluja, vaikka se ei johtaisi mihinkään. Kuuntelusessiot ovat tärkeitä, muiden antama palaute on aina arvokasta. Ryhmässä pysyy myös hyvä rytmi päällä, kun kuuntelut ovat kerran kuussa, ja aina pitää olla uutta musaa tehtynä. Yksin kirjoittamisen vastapainona on tärkeää nähdä välillä samanhenkisiä ihmisiä. Voimme puhua kaikesta tekemiseen liittyvästä aina kun tapaamme. 

Tello myöntää olevansa herkkä pohdiskelija, joka kokee asioita vahvasti. Samalla hänen tekemisiään ohjaa kuitenkin päättäväisyys. Hänellä on ollut omien sanojensa mukaan värikäs ja ihmeellinen elämä, suuria menetyksiä ja kipuilua, mutta myös suurta onnea. Ne ovat hänen laulujensa polttoainetta. Vuodet maailmalla ovat muokanneet hänen maailmankatsomustaan, ja nuo kokemukset tulevat myös teksteihin. Hän kääntyy kulmasta aina siihen suuntaan, mikä näyttää kiinnostavimmalta, eikä siihen suuntaan missä on jotain tuttua.

– Se on kuin huijaisi sillä hetkellä elämää, ja aina löytää jotain yllättävää ja hienoa. Haen ideoita kaikesta mitä koen ja elän. Tarkkailen ympäristöä ja pohdiskelen. Teen paljon spontaaneja asioita ja kerään niitä talteen. Kokemukset ja muistot ovat läsnä joka päivä, kun kirjoitan. Mulla on näkömuisti, muistot ovat värikkäinä pään sisällä. Poimin niitä sieltä lauluihin. Rakastan leffoja, käyn pitkiä keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa, tutkin vieraita kulttuureja, luen, liikun luonnossa ja matkustan. Taide monessa muodossa on tärkeää ja inspiroi. Otan lennon jonnekin ja vietän vapaan viikonlopun seikkaillen. 

Oma tyyli

Yhteistyörinki on pikkuhiljaa kasvanut. Tello on saanut jalansijaa tiukkenevalla ja koko ajan muuttuvalla alalla. Työpöydällä odottaa moni melodia tekstiä. Valmiita tekstejä syntyy 2–4 kuukaudessa. Se on Tellon mielestä sopiva tahti, koska hänestä on mukava viimeistellä ja pyöritellä asioita. Hänen luovuutensa lähde ei pulppua koko ajan, vaan sille on annettava aikaa ja tilaa. Tellon kohdalla se merkitsee sitä, että hän menee kävelemään luontoon ja täyttää ehtyneet tankit. Tulevaisuuteen hän suhtautuu luottavaisesti.

– Haluaisin kovasti tuoda oman pisarani lauluihin. Tahtoisin tehdä erilaisia musiikkityylejä paljon enemmän. On niin paljon hyvää musaa, joka ei soi koskaan missään. Sitten minulla on ihan omat lauluni, joista en tiedä, esitänkö niitä koskaan. Aika näyttää.

Annika Tello -file