Rantalainen lumoutuu hyvistä tarinoista, joten ei yllätä, että hänen oma päämääränsäkin on kirjoittaa lauluja, joissa on sellainen. Lauluja, jotka vievät ihmisen hetkeksi kaiken yläpuolelle, vaikkapa pakoon todellisuutta. Tarinoiden voiman koukkuun hän jäi jo 13-vuotiaana, saatuaan Imatralla musikaalirooliin ja päästyään teatterin kiehtovaan maailmaan.

”Teatterissa tarina on pääosassa ja se on se, miksi ylipäätään lumouduin musiikistakin, vaikka olin soittanut pianoa jo kuusivuotiaasta. Teatteritarinat ja hienot laululyriikat, ne kolahtivat ja herättivät tajuamaan, että haluan ammatin musiikin parista.”

Omat sanoitukset antoivat odottaa

Varmaa ja turvallista ammattipolku edeten Rantalainen valmistui  pianonsoitonopettajaksi Keski-Suomen konservatoriosta vuonna 97, ja teki siitä parin vuoden päästä diplomitutkinnon klassisesta.

Omat laululyriikat antoivat odottaa itseään, vaikka musiikki merkitsi Rantalaiselle paljon juuri tekstien vuoksi. Ensimmäiset sanoituksensa hän kirjoitti 34-vuotiaana.

”Halu kirjoittaa oli kova. Yritinkin, mutta siitä ei tullut mitään. Tai tuli, mutta jotain ihan oksettavan hirveää. Luulin, etten osaa, kun teksti ei tullut heti valmiina paperille.”

Ahdistusta aiheuttanut kuilu halun ja osaamattomuuden tunteen välillä lienee ollut ammattitautioireilua.  Kun on ammattimuusikko ja käynyt läpi sen hirvittävän ”ihanankamalan” klassisen pianotutkintomyllyn, niin rima on korkealla muuhunkin tekemiseen.

Lauluntekijävalmennus avasi Rantalaiselle vihdoin ymmärryksen laululyriikan kirjoittamiseen. Rohkeus ja taito kasvoivat Heikki Salon ja muiden ammattilaisten avulla. Lauluja syntyi nopeaan tahtiin ja paljon. Debyyttialbumi, Tarinan tyttö, julkaistiin 2008.

Koiramaisia juttuja

”Sitten tulikin sellainen olo, että nyt oon sanonut kaiken, ei oo enää mitään. Oli mentävä ihan muualle. Mä menin lastenlauluihin.”

”Kun oma lyriikkasuoni on tilapäisesti ehtynyt, tapaan säveltää muiden runoja. Se tais mennä niin, että olin Laura Ruohosen lastenrunon kimpussa ja inspiroiduin niin, että kirjoitin ensimmäisen oman lastenlauluni Vahtikoiran vapaapäivä. Nyt on lauluja lapsille ja lapsenmielisille jo kaksi albumillista. Niissä sävellyksistäni osa on omiin ja osa muiden, kuten mm. Anja Erämajan ja Ilpo Tiihosen teksteihin.”

Menneenä keväänä Tuija Rantalainen & Co on reissannut ahkerasti vuoden alussa julkaistun toisen lastenlaulualbumin Vahtikoira karkuteillä -kiertueen merkeissä. Koiramaisia juttuja koko perheelle.

”Lapsuudenkodissani oli aina koiria. Koira on hauska hahmo, ihmisen paras ystävä ja aikamoisen fiksukin, vaikka antaa joskus kuvan, että on vain sellainen hunsvotti. Puolisoni Veini Nupponen jakaa koirainnostukseni ja hänen roolinsa proggiksemme Veikko-koirana olikin itsestäänselvyys. Veikko on karismaattinen ja myös laulava seremoniamestari.”

”Lapsilta tulee välitön palaute. Hiljattain sain hädin tuskin laulettua laulun loppuun, kun yleisöstä kuului kirkas ääni: olipas se hyvä biisi. Tätä ei tuu aikuisten keikoilla. Negatiivinen palaute näkyy siten, ettei jakseta istua paikoillaan. Me satsataan biiseihin ja niiden esittämiseen ja palaute onkin pääsääntöisesti myönteistä.”

Kaupunkitarinoita

Aikuisille kirjoittamissaan lauluissa Rantalainen kertoo usein tarinoita Helsingistä. Varsin eriskummallista ruokolahtelaiselta uushelsinkiläiseltä?

”Ehkä juuri se, etten ole paljasjalkainen stadilainen, on se, miksi olen niin hurmioitunut kaupungista, sen historiasta ja erilaisista piirteistä. Ja kyllähän mussa on asunut pienestä pitäen kaipuu isoon kaupunkiin. Tiesin jo varhain että haluan saada avarampia näkökulmia. Asuminen meren äärellä on ollut myös osa kaipuutani.”

”Mulle kävi Pariisissa sama ilmiö, kun olin siellä viime vuonna kirjoittamassa. Mä vain jotenkin huumaannun isoista kaupungeista. Pariisi-aiheisia lauluja sisältävä albumi on jo kypsymässä.”

Laulut kuin pienoiselokuvia

Ihmiset ovat kertoneet näkevänsä Rantalaisen lauluja pienoiselokuvina, kuvina ja jopa taidenäyttelyinä. Laulut ovat avanneet heille vahvan visuaalisen maailman. Tekijälle tämä on paras mahdollinen palaute.

”Tarinat lähtevät mulla tosiaankin näkemisestä. Kun vaikka kävelen kaupungilla, tarinat vain kävelevät vastaan. Missä tahansa, mihin kääntää katseensa, on tarina.”

Tekstien keskiöstä löytyy usein joku vähäosainen. Kerjäläistyttö, ihminen leipäjonossa tai divarinsa kanssa sinnittelevä nukkavieru äijä. 

”Mielenkiintoisia tyyppejä, joiden tarinan haluan kertoa. Kai mun takaraivossa istuu pieni maailmanparantaja, joka haluaa kysyä, voisko asioille tehdä jotakin. Pyrin kuitenkin välttämään syyllistämistä ja sormella osoittelua. Kyllä mua ottaa päähän tää maailman meno ja oon siitä välillä ihan ymmälläni. Mutta kun ymmärrykseni ei kerta kaikkiaan riitä, en halua ottaa vahvasti kantaakaan.”

”Mua voimaannuttaa ihmiset, jotka jaksavat nähdä toivoa epätoivossakin. Itselläkin on ollut aika kipeitä elämänvaiheita, rankkoja asioita lähipiirissä. Siksi yritän taistella synkkyyttä vastaan ja mennä lauluissanikin myönteisen kautta.”

Rantalainen kirjoittaa rakkaudestakin, mutta ei parisuhteisesta.

”Mullahan on se ongelma, etten pysty kirjoittamaan parisuhdelauluja, sellaista omaa päänsisäistä pohdintaa. Se kyllä kiehtoisi, koska siinä maailmassa löytyy niin koskettavia lauluja. Olisko mulla tässä itsetutkiskelun paikka? Toisaalta oon miettinyt ettei mun tarvi, jos nää tarinat mua vetää, niin antaa vetää.”

Rivejä muistivihkoissa

Muistivihko on Rantalaisen mukana, aina ja kaikkialla. Kämppä on täynnä vihkoja.

”Laulun syntyprosessi menee yleensä niin, että tarinan aihe tai muutamat rivit pyörivät suttuisessa muistikirjassa ja aina välillä palaan niihin. Tää vaihe on pisin. Ideasta lauluksi -vaihe saattaa kestää vuoden ja toistakin. Mutta kun päätän, että nyt on tän aika, niin loppu menee nopeasti. Viikko tai kaks ja biisi on valmis.”

”Multa kysytään usein se perinteinen kumpi ensin -kysymys. Vaikka kirjoitan aina tekstin valmiiksi, ennen kuin alan tietoisen sävellystyön, säveltyy teksti jo päässäni. Kun sitten meen pianon ääreen, niin kas, laulu onkin valmis. Joskus en tykkää pääni tuotoksesta. Silloin jätän sen ja sävellän myöhemmin uusiksi.”

Ammattitaidon kasvua seuraa kasvava itsekriittisyys.

”Alussa taisin vain roiskaista jotain ja biisi sai luvan olla valmis. Viilaamista tuntuu nyt löytyvän enemmän ja enemmän. Onhan se merkki kehittymisestä, mutta rajansa silläkin. On raivostuttavaa, kun tekis mieli vielä viilata biisin ollessa jo levyllä.”

Monta työroolia

Ajanpuute vaivaa Rantalaista kroonisesti eikä ihme, koska työrooleja on niin monta: laulaja, lauluntekijä, pianisti, valmentaja, keikkamyyjä, äänitetuottaja, teatterisäveltäjä ja promoottori. 

”Kyllä joskus tulee sellainen olo, että oon sekava, ei-myyvä ja skitsofreeni. Juuri nyt on aivan liikaa töitä, onneksi nää menee periodeittain. Kiltteys kostautuu, kun en osaa sanoa ei. Lupaan aina tehdä kaiken vaikka tiedän, ettei oo aikaa. Sitten vaivaa riittämättömyyden tunne siitä, etten tee mitään kunnolla. Lisäksi tulee huono olo, jos menee pitkään, etten ehdi kirjoittaa lauluja. Se on rakkainta.”

Yrittäjähenkisyyttä

Toiminimen perustaminen oli Rantalaiselle vähän pakkorako, kun hän alkoi tuottaa levyjään.

”Mutta onhan se helpottanut keikkojen ja muidenkin asioiden hoitoa. Mun kaikki toiminta on nykyisin niin yrittäjähenkistä, etten enää osaa kuvitella elämää ilman yritystäni.”

Ajankäytön ryhtiliike on aluillaan. Rantalainen on juuri ulkoistanut keikkamyynnin ja piirtänyt vuosikalenteriinsa luomistyölle pyhitettäviä päiviä. Hän on myös hakeutunut ahkerasti residensseihin sekä biisileireille, joissa uutta musiikkia syntyy varmimmin. Soolokeikkojen osalta on ei-sana käytössä jo lähtökohtaisesti.

”Aikuiskeikkani ovat teatteriravintoloissa, -festareilla ja lauluntekijäklubeilla. Niitä on harvakseltaan, koska tein jossain vaiheessa ratkaisun, etten mene ihan mihin tahansa. Mun haaveet ei liity areenakeikkoihin. Yleisöni voi olla vähälukuisempikin, kunhan tarinani ovat heille tärkeitä.”

Eri rooleja ja maailmoja

Monipuolinen tekeminen ja ajoittainen jakomielisyys eivät Rantalaisen mielestä jää miinukselle, vaikka joskus onkin fyysisesti raskasta.

”Ei kyllästy, kun toimii eri rooleissa ja maailmoissa. Saan olla paljon hienojen taiteilijoiden kanssa tekemisissä. Sellaisten, kuten vaikkapa Eija Ahvo, Susanna Haavisto ja Katriina Honkanen. Koko 90-luvun soitin vain pianoa, kun opiskelin ja olin säestäjän virassa. Sen jälkeen oon pontevasti pyrkinyt tekemään juttuja yhdessä toisten kanssa. Se ruokkii ja rikastuttaa omaa tekemistä.”

”Kimppakirjoittamisessa oon kuitenkin aika noviisi. Katriinan kanssa tehtiin yhdessä lauluja Kurtisaani ja neitsyt -musiikkinovelliin. Olisi kiva kimppakirjoittaa enemmänkin. Jos itsellä on tenkkapoo, niin toisella saattaa olla ulospääsy. Tekisi myös hyvää työskennellä jonkun kanssa, joka tulee eri genrestä tai jonka tapa kirjoittaa on aivan erilainen.”

Pikkutytön unelmat ovat käyneet toteen ja se on hyvä muistaa, Rantalainen pohtii. Mutta unelmia on isollakin tytöllä.

”Toivon tulevaisuudeltani, että saisin tehdä ja esittää musiikkiani ja omia tarinoitani nykyistä suuremmalle kuulijakunnalle, niin että voisin elää sillä ja saada tekemiselle tilaa ja rauhan. Toistaiseksi se ei ole ollut taloudellisesti mahdollista.”  

”Niin ja kyllähän mä haaveilen myös oman musiikkinäytelmän kirjoittamisesta.” 

Tarinan tyttö, Roimamusiikki 2008

Vahtikoiran vapaapäivä, Roimamusiikki 2010

Josafat, Roimamusiikki 2012

Vahtikoira karkuteillä, Roimamusiikki 2015
 

Singlejulkaisu

Henrin divari, Roimamusiikki 2014
 

Teatterisävellykset

Kurtisaani ja Neitsyt (Musiikkiteatteri Kapsäkki, ohj. Katriina Honkanen 2014)

Riemukuplintaa (Musiikkiteatteri Kapsäkki, Iskusävelmä Co. 2014)

Iiris Rohkea (Veikkolan kartanoteatteri, ohj. Eija Ahvo 2012)

Jokapäiväinen leipämme (Teatteri Avoimet ovet, ohj. Samuli Reunanen 2008)

Runar ja Kyllikki (Taidetalo Vernissa, ohj. Elina Hagelin 2006)

Kallion kuningas (Elannon näyttämö, ohj. Juha Kandolin, 2001)
 

www.tuijarantalainen.com