Sanoittamisen opettelussa olen kulkenut pitkän tien.  Siksi palaan hetkeksi ajassa taaksepäin.  Alku on aina hankalaa. Tämä viisaus pätee myös laulun sanoittamiseen. Hapuilevat askeleet kaipaavat rinnalle muita ihmisiä, sellaisia jotka katsovat perään ja antavat ohjeita. Tärkeää on myös saada keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa, koska tekemisessä on paljon sellaisia asioita, jotka vain toinen tekijä tajuaa.

Olin omien ensiaskeleitteni kanssa aikoinaan aika yksin. Olisin halunnut kysyä monia teknisiä asioita ja pohtia tekemiseen liittyviä suuria kysymyksiä ja ajatuksia. Laulujen sanoittaminen on itsenäistä ja yleensä yksinäistä puuhaa. Apua ja tukea on vaikea löytää, jos omat verkostot ovat vielä alkutekijöissään. Yhdessä tekeminen on tällä hetkellä muodissa, mutta biisileireille ja vastaaviin eivät kaikki voi osallistua. Itse tajusin aikoinaan, että vain harvalla on kiinnostusta lukea toisen tekstejä ja antaa niistä palautetta tai korjausehdotuksia.

Minulle silmät avaava kokemus oli Elvisin järjestämä sanoituskurssi Orivedellä 1996. Elvisin senaikainen toiminnanjohtaja Martti Heikkilä ymmärsi tämän typpisen koulutuksen tarpeen. Opettajina Orivedellä olivat Heikki Salo ja Pauli Hanhiniemi. Tajusin silloin, että Salo oli miettinyt sanoittamista monelta kantilta ja hän osasi myös jäsennellä asioita. Moni on minulta kysynyt: ”Miten sanoittamista voi opettaa?” Salolta sain vastauksen tuohon kysymykseen jo kauan sitten.

Nykyään tekemiseen saa koulutusta tai oikeastaan valmennusta monesta paikasta. On lyhyttä ja pitkää lauluntekokurssia. Netti auttaa löytämään sekä kursseja että hengenheimolaisia. Uusi sukupolvi on tullut kohisten markkinoille ja yhä useammalla soittajalla on jonkinlainen kosketuspinta myös biisien tekemiseen.
Alalla on joukko ihmisiä, jotka opettavat säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tämän joukon tarpeisiin järjestettiin vuoden 2016 aikana Musa-alan valmentajien valmennus. Koulutus oli monimuotoista, eli lähipäivien lisäksi koulutukseen kuuluivat myös kotitehtävät ja erilaisten oppimista käsittelevien kirjojen lukeminen. Valmentajina oli kaksi rautaista ammattilaista Eija Hinkkala ja Minna Erkko, koulutuksen järjesti Sastamalan koulutuskuntayhtymä (Sasky).

Meistä osallistujista moni on opiskellut perinteisellä behavioristisella tavalla ja uudet opetusmetodit ovat meille outoja, kuten esimerkiksi tiimioppinen. Aluksi kaikki tuntui sekavalta ja monella vanhalla jäärällä oli myös luonnollinen puolustusmekanismi päällä. Tajusimme, että on pakko mennä pois omalta mukavuusvyöhykkeeltään kohti ahdistusvyöhykettä, koska siellä oppiminen on tehokkainta. Samalla kun erilaisia metodeja tuli testattua omaan itseensä, sitä tajusi, kuinka ne toimisivat myös opiskelijoihin.

Yksi suurimmista oivalluksistani oli koko oppimistilanteen kääntäminen päälaelleen. Valmentaja ei syötä tietoa, vaan opiskelija itse hankkii tiedon tai oivaltaa käsiteltävän asian. Se ei ole vain sanahelinää. Keskusteluryhmät, tekemällä oppiminen ja toisten opettaminen ovat monin verroin tehokkaampia kuin perinteiset tavat, kuten luennot ja lukeminen. Mehän emme tietenkään uskoneet sitä, joten meidät laitettiin tekemään ja kokeilemaan kaikkea käytännössä. Jokaisesta harjoituksesta piti tehdä joku tuotos, kirjallinen, kuvallinen tai esimerkiksi näytelmä.

Tottumattomalta se vaati uskallusta ja heittäytymistä. Se tuntui aluksi lapselliselta, mutta tilanne yhdisti ryhmää ja lopuksi jokainen heittäytyi täysillä mukaan. Johanna Viksten kiteytti hienosti: ”Hassuttelun avulla kaikki pääsevät yhteiseen hyvään fiilikseen. Näin valutetaan hanasta haaleat vedet ja saadaan lasiin uutta ja raikasta.”

Tiimioppimisessa valmentaja häivyttää itsensä taka-alalle ja antaa tilaa opiskelijalle tai tässä yhteydessä valmennettavalle. Valmentaja varmistaa, että ryhmä menee oikeaan suuntaan ja että kaikki pienryhmäharjoitukset puretaan isommalla joukolla. Tehtävänanto voi olla hyvinkin epämääräinen, mutta hämmennyksen jälkeen ryhmä löytää vastauksen ja oppiminen tapahtuu kuin huomaamatta.

Me opettelimme sellaisia taitoja, joilla voimme omaa juttuamme viedä eteenpäin. Itse kokeilin heti omassa ryhmässäni kurssilta saatuja oppeja.  Jaoin luokan ryhmiin ja esitin heille yksinkertaisia kysymyksiä sanoittamisesta ilman selityksiä: Mikä on teema? Mikä on aihe? Mihin riimejä tarvitaan? Ryhmät purkivat ajatuksensa hienosti. Ensin he miettivät asiaa, kaivoivat tietoa ja keskustelivat. Lopuksi he esittävät asian koko luokalle. Kuin huomaamatta kaikki oppivat, koska oppimisen tehokkaimmat keinot tulivat käyttöön. Sain opiskelijoilta myös hyvää palauteta. Tajusin siinä hetkessä vääräksi vanhan sanonnan, ettei vanha koira opi uusia temppuja.