Kaikki alkoi pikkukundien puuhastelusta. Karri Miettinen (s. 1978) teki ensimmäiset räppiäänityksensä jo 1980-luvun lopussa. Kun Karri ja hänen ystävänsä Jussi sylkivät sanoja, mikrofoni roikkui saunan pukuhuoneen lampusta.

Karrin ensimmäisen biisin nimi oli A Place Called Earth. Se kertoi tarinan brooklynilaisesta graffitimaalarista, jonka poliisit ampuvat.

1990-luvun puolivälissä Karri Miettinen vietti vuoden vaihto-oppilaana Davenportissa, Iowassa. Siellä hän sai Paleface-lempinimensä. Palattuaan Hämeenlinnaan Karri perusti ystäviensä kanssa Hoax-yhtyeen, joka teki paljon keikkoja ja lähetti demoja ”kaikkialle”.

Tuolloin vallassa olivat eri nuorisokulttuurit. Kun Hoaxin Cartilage Bustaz -kappale kuitenkin soi RadioMafian demo-ohjelmassa, se tuntui uskomattoman hienolta.

”Me tehtiin musaa eri syistä kuin junnut tekevät nykyään. Ei me ajateltu, että siitä voi tulla ammatti tai järkevä tulonlähde. Tai että siitä saadulla massilla voi ostaa Bentleyn. Me tehtiin sitä ihan vaan siksi, että se oli kivaa”, Karri muistelee työhuoneellaan Helsingin Lauttasaaressa.

LAPSENA Karri Miettinen oli englanninkielisessä leikkikoulussa, joten hän oppi englannin kielen jo pienenä. Alusta asti oli myös selvää, että räpätä pitää englanniksi. Harvat suomenkieliset räppilevyt kun kuulostivat lähinnä Sleepy Sleepersin huumorirockin jatkeelta. Paitsi Pääkköset, joka kuulosti melkein Beastie Boysilta.

Nuoruusvuosien isoin musiikillinen kolahdus oli Public Enemyn vihainen ja radikaali It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back -albumi.

”Itse asiassa se oli Jussin isoveljeltä saatu kasetti”, Karri nauraa.

”Eka itse ostamani räppilevy oli De La Soulin Three Feet High And Rising, jota varten lainasin rahaa omalta isobroidiltani. Se on edelleen yksi kovimmista levyistä, vaikka mikään itse tekemäni ei siltä kuulostakaan.”

Vuosituhannen lopussa kuviot muuttuivat nopeasti. Ruotsinkielisen räppärin Petterin ensimmäiset albumit myivät Ruotsissa tarjouskahvin lailla. Sen ansiosta isot levy-yhtiöt jalkautuivat myös Suomessa räpin pariin. Ne olivat haistaneet rahan.

Vielä 2000-luvun alussa suomenkieliselle räpille naureskeltiin. Yleinen mielipide oli, että eihän se voi ikinä toimia. Nyt suomiräppi on useiden radiokanavien peruskauraa, samaa taloudellisista syistä tehtyä massatuotantoa, jota iskelmä edusti 1970-luvulla.

”Nykyään räppi on kaiken kansan musaa. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa. Ongelma on enemmän siinä, että levy-yhtiöillä ei ole mitään halua kehittää artisteja pitemmän kaavan kautta. Kaiken pitää olla heti valmista ja rahastettavissa,” sanoo Karri.

”Tulosvastuu on järjetön. Eihän siinä ole mitään järkeä, että joka paikassa näkyvällä artistilla on vain kaksi tai kolme biisiä. Monien artistien on vaikea tehdä edes lyhyttä festarisettiä, koska niillä ei ole tarpeeksi biisejä.”

Ajat ovat muuttuneet monella muullakin tavalla. Isolle osalle nyky-yleisöstä suomenkielinen räppi on ollut aina olemassa. He ovat varttuneet sen parissa. Karrille ja muille pioneereille se ei ollut mahdollista.

Räppi on myös rikkonut stereotypioita, ollut mukana luomassa uutta kuvaa suomalaisuudesta.

”On tajuttu, että voi olla vähän sellainen henkselien paukuttaja ja ylpeä itsestään. Ennen ei voinut sanoa, että kuunnelkaa mua, olen makea jätkä ja mulla on jotain sanottavaa.”

Räppi on pitkän perinteen luonnollinen jatke. Yksi sen tehtävistä ja rooleista on kertoa vanhat viisaudet ja uudet uutiset – samalla tavalla kuin vanhojen runonlaulajien tai vaikka Bob Dylanin 1960-luvun yhteiskunnallisissa melskeissä.

”Räppi avasi mulle käsityksen vaihtoehtoisesta historiankirjoituksesta.”

1980-luvun lopussa Public Enemyn Chuck D kuvasikin yhtyettään ”mustien CNN:ksi”. CNN on ympäri vuorokauden uutisia lähettävä kaapelitelevisioyhtiö.

Pitkään räpin yhteiskunnallinen viesti asettui vastahankaan rikkaiden ja menestyvien määrittelemän ”totuuden” kanssa.

”Räppi avasi mulle käsityksen vaihtoehtoisesta historiankirjoituksesta. Siksi olen löytänyt hengenheimolaisuutta kuplettilaulajien, työväenlaulajien ja vastaavien parista. Raaka totuus kerrotaan siellä eikä voittajien historiassa”, kertoo Karri.

”Räppi antoi äänen semmoiselle porukalle, jolla ei sitä muuten ollut. Mua on aina puhutellut juuri räpin tiedonvälityksellinen ja yleissivistävä taso. Toivon, että mun omat tekstit herättää ihmisissä halun ottaa selvää.”

Tavallaan Paleface on tehnyt urallaan kaksi läpimurtoa, ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Kun hänen ensialbuminsa The Pale Ontologist ilmestyi keväällä 2001, se oli osoitus siitä, että Suomessakin voidaan tehdä teknisesti moitteetonta ja sisällöltään painavaa räppiä. Levy meni ilmestyessään Suomen virallisen listan kolmanneksi.

Toinen iso läpimurto tuli, kun Paleface vaihtoi kielen suomeksi. Syksyllä 2010 ilmestyneen Helsinki–Shangri-La -albumin aikaan levymyynti oli jo romahtanut, mutta se myi silti yli 30 000 kopiota.

”Mun mielestä ne eivät olleet niin erilaisia juttuja kuin monet näkivät. The Pale Ontologistin tekstit on samaa eetosta ja maailmankuvaa kuin myöhempi suomenkielinen tuotanto.”

(Artikkeli jatkuu videon alla.)

Helsinki–Shangri-Lasta versoi ilmiö. Levystä tuli symboli laajalle yhteiskunnalliselle liikkeelle, joka ei ollut tyytyväinen siihen, mihin suuntaan suomalaista hyvinvointivaltiota oltiin viemässä. Helsinki–Shangi-Lasta lähtien Palefacen musiikki on sisältänyt sellaista kulttuurista materiaalia, mitä räppilevyillä ei välttämättä odoteta kuultavaksi, kuten vaikka viittauksia Tatu Pekkarisen ja Hiski Salomaan kaltaisten kuplettimaakarien tuotantoon sekä työväenlauluihin.

”Olen valkoinen, etuoikeutettu pullamössöjäbä verrattuna niihin tyyppeihin, jotka on oikeasti from the street. Siksi olen yrittänyt välttää tiettyjä ilmaisuja, joita on heidän jutuissaan. Ja toisaalta on luonnollista, että musassa kuuluu, mikä on mun ja muiden suomalaisten historia.”

Karri Miettinen on idealisti. Hän uskoo, että musiikilla voi parantaa maailmaa. Todisteeksi hän nostaa itsensä ja kaikki ne biisit ja levyt, jotka ovat ”räjäyttäneet tajunnan”, siis muuttaneet Karrin tapaa ajatella ja katsoa maailmaa.

On luonnollista, että Paleface itsekin pyrkii vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Hän kuitenkin kavahtaa ajatusta, että olisi pelkkä paasaaja ja poliittinen äänitorvi.

”Jokainen kirjoittamani juttu ei voi olla poliittinen pamfletti. Eikä pidäkään olla. Shangri-La ja Emme suostu pelkäämään -biisit selvästi resonoivat ihmisissä. Ne saivat nopeasti paljon kuuntelijoita. Ne ovat olennainen osa mun artistikuvaa, mutta on siellä paljon muitakin aiheita ja kevyempiä juttuja.”

JOS MUSIIKKI on vaikuttanut Karrin maailmankuvaan, toimii homma myös toisin päin. Paleface saa usein palautetta siitä, miten hänen levynsä ovat koskettaneet ihmisiä hankalissa elämäntilanteissa tai muuttaneet heidän yhteiskunnallisia ajatuksiaan.

”Joensuussa nuori nainen tuli sanomaan, että haluaa esitellä mut aviomiehelleen. Kun me mentiin sen miehen luo, niin mimmi pyysi sitä ottamaan paidan pois. Jumalauta, siellä oli kotkaa, hakaristiä, SS-merkkiä ja muuta. Mies kertoi olevansa vanhoja Joensuun natseja ja sanoi, että mun musalla on ollut iso osuus siinä, että se on päässyt uuteen paikkaan elämässä. Se sanoi, että nykyään me eletään vaimon kanssa tämmöistä tervettä monikulttuurista elämää. Ei sen hienompaa palkintoa voi saada.”

Karri muistuttaa, että suomalaiset ovat monella tavalla etuoikeutettuja ihmisiä. Täällä on yhä suhteellisen toimiva ja moniarvoinen yhteiskunta, jossa saa esimerkiksi kirjoittaa valtaapitäviä kritisoivia lauluja joutumatta vankilaan.

”Monet tyypit ympäri maailman tekee samaa juttua kuin mä, ja niiden henki on sen vuoksi vaarassa.”

Hänen venäläisten ystäviensä keikkoja on keskeytetty kyynelkaasulla ja viranomaiset ovat uhkailleet heitä monin tavoin. Kuubassa Karrin tuntemien muusikoiden kamoja on rikottu, heitä on pahoinpidelty ja pidetty sellissä.

Paleface on myös tehnyt biisin marokkolaisen El Haqedin kanssa, joka on ollut kolme kertaa vangittuna kuningashuoneen kritisoimisen takia. Nyt El Haqed on saanut turvapaikan Belgiasta.

”Monet tyypit ympäri maailman tekee samaa juttua kuin mä, ja niiden henki on sen vuoksi vaarassa. Se mikä on täällä isolta osin viihdyttävä asia, on muualla kuolemanvakava juttu”, hän muistuttaa.

”Kyllähän mäkin saan tappouhkauksia ja mulla on kaikenlaisia häiriköitä, mutta ei ne ainakaan vielä ole valtiovallan edustajia. Voin myös uskoa, että viranomaiset kohtelee mua suhteellisen puolueettomasti. En ainakaan joudu niiden mustalle listalle, jos kerron, miltä musta tuntuu.”

Tosin valtiovaltakin on puuttunut Palefacen tekemisiin. Kun hänet vuonna 2013 valittiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa suunnittelevan ryhmän hallitukseen, nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö teki asiasta kirjallisen kysymyksen eduskunnassa. Niinistön mielestä Paleface ei sopinut kyseiseen tehtävään, koska oli kutsunut presidentti Mannerheimia sotarikolliseksi.

Syyskuun lopussa ilmestyneessä Viides Maamme-kirja -teoksessa Karri Miettinen vastaa saamaansa kritiikkiin ja avaa ajatuksiaan suomalaisuudesta.

Muutenkin Miettisellä on monta rautaa tulessa. Hänen käsikirjoittamansa Ihmepoika A palkittiin vastikään Euroopan parhaana lastenoopperana YAMawards-kilpailussa (Young Audiences Music Awards) Portugalissa. Hän näyttelee punavankileirin vartijaa ensi vuonna valmistuvassa  Suomen hauskin mies -leffassa. Tekeillä on myös Suomen sisällissodasta kertova tv-sarja.

Seuraavat Palefacen musiikkijulkaisut ovat yksittäisiä biisejä, mutta albumeitakin on tekeillä. Pisimmällä on Emme suostu pelkäämään -kappaleella esiintyneen Huolestuneet Kansalaiset -yhtyeen levy, jossa yhdistyvät Woody Guthrie -tyyliset protestilaulut, suomalainen kansanmusiikki ja räppi.

Palefacen juuri ilmestynyt single on kuitenkin perinteinen pilkkalaulu.

”Sen nimi on Verta, hikeä ja kyybeleitä ja se kertoo huumepoliisi Jari Aarnion tarinan. Siinä yhdistyy akustinen soundi ja vanha rumpukone-estetiikka”, hän kuvailee.

Helsinki–Shangri-Lan menestyksen myötä Palefacesta tuli näkyvä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän myöntää, että tällä hetkellä tilanne on erinomainen.

Paleface saa valita mitä tekee, hänen tekstinsä ja mielipiteensä kiinnostavat laajemmaltikin eikä hänen tarvitse keikkailla koko ajan henkensä pitimiksi. Monista projekteista huolimatta Karri ehtii myös viettää aikaa pienten tyttäriensä kanssa.

”En halua enää tehdä asioita, mitkä eivät ylitä yhteiskunnan perinteisiä raja-aitoja. Maailma on sellaisessa pisteessä, että ihmisten on pakko tulla ulos poteroistaan ja ottaa vastaan uusia asioita. Yritän laittaa itseni alttiiksi ja omalta osaltani kertoa, mistä niissä on kyse. Että ne uudet asiat on voittopuolisesti hyviä asioita.”

Jutussa mainittujen kappaleiden tekijätiedot
Emme suostu pelkäämään: irlantilainen kansansävelmä, san. Paleface, sov. Miihkali Jaatinen
Helsinki-Shangri-La: säv. & san. Paleface, sov. Joel Attila
Cartilage Bustaz: säv. Tuomas Ilmavirta, san. Paleface, sov. Hoax

---

Albumit
Luova tuho (2014)
Food For The Gods (Matren kanssa, 2013)
Maan tapa (2012)
Back To Square One (kokoelma, 2011)
Palaneen käryä (remix-albumi, 2011)
Helsinki–Shangri-La (2010)
Conscious Youths: See Why (2008)
Studio Tan (2007)
Quarter Past (2003)
The Pale Ontologist (2001)

Lisäksi Paleface on julkaissut kaksi albumia Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -yhtyeen jäsenenä. Hän on myös julkaissut useita singlejä ja vieraillut kymmenillä muiden artistien kappaleilla.