Olavi Uusivirran (s. 1983) ura musiikintekijänä alkoi jopa liian helposti. Ensimmäisellä demolla olivat hänen ensimmäiset laulutekstinsä. Ne oli kirjoitettu Uusivirran serkun, myöhemmin hänen yhtyeessään soittaneen Jiri Kurosen kannustamana. Kurosen mukaan sanoitusten tekeminen ei voinut olla kovin vaikeaa.

Kun Uusivirta lähetti demon levy-yhtiöihin, ensimmäinen vastaus tuli parissa päivässä. Sony Musicin kotimaisen tuotannon päällikkö Timi Laukkanen soitti ja kysyi, onko biisejä lisää. Lukion välitunnilla ollut Uusivirta vastasi, että tietysti on ja että hän voi tehdä demot niistäkin. Oikeasti biisejä ei ollut ainuttakaan, mutta keskustelu toimi tärkeänä sysäyksenä musiikintekoon tarttumiselle. Toisen demon jälkeen myös Warner Musicista ja Universal Musicista otettiin yhteyttä. Uusivirran musiikin kovin fani oli kuitenkin tekijä itse.

”Uskoin niihin biiseihin enemmän kuin mihinkään. Olin varma, että ne olivat parhaita biisejä koko maailmankaikkeudessa. Mulla oli niistä ihan kehollisia tuntemuksia”, Uusivirta muistelee.

”Semmoiset kokemukset eivät ole yhtä voimakkaita enää. Siihen liittyi kokemuksen neitseellisyys. Kun joku asia tapahtuu ensimmäistä kertaa, kokemus on voimakkaampi kuin koskaan sen jälkeen, liittyy se sitten päihteisiin tai seksiin tai mihin tahansa. Tai ei välttämättä voimakkaampi, mutta olennaisesti erilainen.”

Ensimmäisen albumin (Nuoruustango, 2003) teko oli silkkaa ”järähtelyä ja värähtelyä”. Ongelmaksi muodostui se, että kaikki tapahtui Uusivirran omassa kuplassa. Hänellä ei vielä ollut minkäänlaisia reflektion välineitä. Toisin sanoen Uusivirta ei kyennyt suhtautumaan musiikkiinsa millään lailla objektiivisesti.

”En osannut lainkaan katsoa ulkopuolelta. En osannut nähdä asiaa niin, että onhan tässä biisissä jotain hyvää, mutta Neil Youngin Tell Me Whyn rinnalla tällä on hädin tuskin oikeus olla olemassa. En tajunnut, että ensimmäiset omat biisit eivät olleet yhtä kuolemattomia”, hän nauraa.

”Kaikenlainen reflektio tuli mukaan vasta myöhemmin. Olen opetellut työskentelemään kappaleiden kanssa pitkäjänteisemmin. Oli vallankumouksellinen havainto, että niiden pariin voi palata uudestaan. Että sitä fantomien vallassa räiskäistyä ekaa versiota voi parannella. Sitä ajatteli, että joku taika haihtuu pois, jos näyn lailla Siriuksesta laskeutunutta alkuperäistä hengentuotetta lähtee sörkkimään.”

Parasta Olavi Uusivirran ensimmäisessä albumissa on debyyteille tyypillinen kirkasotsaisuus. Huonointa on se, että levyllä ei ole omaa ääntä. Sillä on monenlaisia lauluja ja melkein kaikista pystyy sanomaan, mikä levy tai artisti on kulloinkin ollut vaikutteena. Viittaussuhteet muiden tekemään musiikkiin olivat suoria ja ilmeisiä. Niitä ei mietitty ja suodatettu, vaan ne napattiin jostain ja käytettiin sellaisenaan.

”Raivo härkä -single oli Ruotsista kantautunutta diskopoljentoista rokkia. Kentin Musik Non Stop -kappaleen jälkeen tehtiin myös Zen Cafén Mies jonka ympäriltä tuolit viedään ja Irinan ekan levyn singlebiisit. Voin hyvin kuvitella syyn, sillä minustakin siinä poljennossa oli jotain niin valloittavaa, että oli pakko tehdä sellainen biisi. Se tuntui olennaiselta osalta ajankuvaa. Gravitaatio sitä kohti tapahtui kuin itsestään”, kertoo Uusivirta.

”Tavallaan olen yhä samalla tiellä. Imen vaikutteita kuin sieni. Rakastan viittauksien viidakkoa sekä kuuntelijana että tekijänä. Muistan kaksikymppisenä kuunnelleeni David Bowien Quicksandia toinen sormi Wikipedialla, että kuka tämä Alesteir Crowley oikein olikaan.”

Anssi Kelan Nummela-debyytti oli myynyt noin 150 000 kappaletta juuri ennen Uusivirran Nuoruustangon ilmestymistä. Kuten markkinatalouden henkeen kuuluu, kaikki monikansalliset levy-yhtiöt halusivat osansa laulaja-lauluntekijä-ilmiöstä. Universal Musicin kiima oli niin kova, että se perusti uuden New Spirit -labelin. Lyhytaikaiseksi jääneellä levymerkillä julkaistiin Olavi Uusivirran lisäksi Aleksi Ojalan ja M. Heavenlyn ensialbumit.

Uusia Anssi Keloja ei kuitenkaan kasvanut puissa.

”Isot levy-yhtiöt lähtivät joukolla metsästämään nuoria laula-ja-lauluntekijöitä. Heille oli selvää, että nekin myisivät 150 000 levyä. Tai ainakin 75 000, jos olisivat vain puoliksi niin suosittuja kuin Anssi Kela”, pohtii Uusivirta.

”Oman debyytin suosio oli kuitenkin aika vaatimaton sekä kaupallisessa että ns. taiteellisessa mielessä. Kaupallinen toteutuma oli prosentin verran Anssi Kelan sukseesta. Jos liiketaloudessa tulos jää yhteen prosenttiin odotetusta, näytetään yleensä ulko-ovea.”

Olavi Uusivirta sai kuitenkin jatkaa Universal Musicilla. Se oli toisaalta pudotus korkealta, toisaalta hyvin vapauttavaa. Omassa mielessä maalaillut pilvilinnat eivät toteutuneet, mutta häneen luotettiin yhä. Myös väistämättä seuranneessa oman tekijyyden kriisissä oli jotain hedelmällistä ja rakentavaa. Kun todellisuus puhkaisi subjektiivisen kuplan, oli pakko ajatella asiat uudestaan.

”Luulin olevani paras lauluntekijä, paras laulaja ja paras esiintyjä. Siksi olisi ollut luontevaa, että musta olisi tullut vähintään Suomen suosituin artisti. Kun näin ei käynyt, piti ruveta tekemään tuttavuutta todellisuuden kanssa”, Uusivirta naurahtaa.

”Kun pääsin rähmältäni hangesta pystyyn, suhtautumiseni lauluntekijyyteen muuttui. Vapauduin ajatuksesta, että teen lauluja miellyttääkseni jotain ulkopuolista vastaanottajaa. Tajusin, että en tee lauluja levy-yhtiötä, kriitikoita, radion musiikkipäälliköitä tai satunnaista kuulijaa varten, vaan teen lauluja, koska en pysty olemaan tekemättä niitä. Ymmärsin, että minun on tehtävä laulut itseäni varten tai jätettävä ne kokonaan tekemättä.”

Kun Olavi Uusivirta pääsi eroon ulkoa määritellyistä muotoseikoista, alkoi musiikista tulla hänen omaansa. ”Oman” musiikin ajatukseen tosin liittyy valtava ristiriita.

”Olen usein miettinyt, mitä se oma ääni popmusiikin kontekstissa oikeastaan on? Omaääninen poptaiteilija on tavallaan oxymoron. Pop on pohjimmiltaan lainaamisen, varastamisen tai vähintään vuokraamisen taidetta”, Uusivirta pohtii.

”Leijonanosa kaikesta vaikkapa David Bowien tai Morrisseyn käsistään päästämästä on ennen kaikkea nerokkaan sommittelijan työtä. Popissa oma ääni syntyy asettelusta, kompositiosta. Olen aina ajatellut, että melodiat ovat perhosia ja säkeet kirjoitettu iltapäivälehtiin, saippuasarjoihin ja alikulkutunneleihin. Pitää vain varustautua oikean mittaisella haavilla. Ja sormien pitää olla aina valmiina näpistelyyn!”

Vuoden 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin Bob Dylanille. Se teki lauluteksteistä validia runoutta muidenkin kuin intohimoisten rockin harrastajien keskuudessa. On ikuisuuskysymys, täytyykö laulutekstien toimia muissa yhteyksissä kuin siinä, mihin ne on ensisijaisesti kirjoitettu. Ehkä niiden ei täydy toimia, mutta ne voivat toimia. Olen itsekin kokenut palkitsevaa mielihyvää esimerkiksi Billy Braggin, Jarvis Cockerin ja Howard Devoton tekstiantologioiden parissa.

”Olen päätynyt siihen, että sanoituksilta ei voi vaatia, että ne toimivat myös kirjoitettuna tekstinä. Lauluteksti on tehty laulettavaksi. Siihen kuuluu poplaulun ajallinen viitekehys. Laulu tulee ja menee ohi kuin juna”, kuvailee Uusivirta.

”Tietenkään tämä ei poista sitä, että parhaat poptekstit kestävät pystyynnostamista, tarkastelua irrallaan musiikista. Ne kantavat ilman säveltä ja esittämistä. Vaikkapa juuri Dylanin tai Patti Smithin laulukirjan voi avata monesta kohtaa niin, että tekstit toimivat ilman muuta biisiä. Niitä voi lukea ilman musiikkia, mutta en tiedä kuinka mielekästä se lopulta on, sillä laulajan äänestä tulee väistämättä osa tekstiä. Ilman sitä yksi ulottuvuus puuttuu.”

Hyvän ja huonon tekstin erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Olavi Uusivirta myöntää, että ei välttämättä osaa vieläkään sanoa, ovatko omat tekstit onnistuneita vai eivät. Siksi hän kysyy ulkopuolisten luottohenkilöiden mielipiteitä niistä. Uusivirta soittaa ”tekeleitään” jo demovaiheessa kollegoilleen ja ystävilleen. Joskus asiasta on tehty jopa sopimuksia. Ikuiset lapset -levyn (2014) aikaan levy-yhtiö palkkasi Paula Vesalan antamaan palautetta Uusivirran teksteistä.

”Olisin yhtä hyvin voinut kysyä frendipohjalta, mutta nyt tuli suhtauduttua suuremmalla vakavuudella”, Uusivirta kertoo.

”Yksi näistä biiseistä oli Kauneus sekoittaa mun pään. Kun lähetin ensimmäisen tekstiversion Paulalle, sain aika kylmää kyytiä. Paulan mielestä olin laulanut saman stoorin jo sata kertaa. Paula myös antoi mulle listan sanoista, joiden käyttämisen hän kielsi kokonaan.”

Sanoituksiin liittyy olennaisesti se, että tekijä ei voi päättää, miten vastaanottaja tulkitsee tekstin. Kyse ei ole pelkästään kielestä, vaan myös syvemmästä merkitysten, viittausten ja vertauskuvien haltuun ottamisesta. Kun poplaulun kuulee ensimmäisen kerran radiosta, se tosiaan ”menee ohi kuin juna”. Sen tekstistä tarttuu mieleen vain pieni osa, ehkä kertosäe ja joku satunnainen, huomiota herättänyt rivi. Kuulija ei kykene omaksumaan kaikkea merkityssisältöä heti.

Voi olla, että ensivaikutelma ei muutu, vaikka kappaleen kuulee kuinka monta kertaa hyvänsä.

”Multa on kysytty usein, että soveltuuko Kaiken jälkeen olet kaunis häävalssiksi. Olen yleensä vastannut, että en osaa sanoa. Että itse ajattelen sen soveltuvan mitä parhaiten, mutta tässä ei ole kyse mun mielipiteestä”, sanoo Uusivirta.

”Mulla on ollut ilo ja kunnia esittää sitä kappaletta läheisten ystävien häissä. Aina on tuntunut siltä, että se sopii tosi hyvin. Toisaalta se voi sopia myös hyvin toisenlaisiin tilanteisiin. Hautajaisiin. Syntymäpäiväjuhliin.”

Marraskuussa Olavi Uusivirta julkaisi Olavi elää! -livelevyn. Sen biisivalintojen keskeinen periaate oli, että niiden täytyi tuoda jo-tain olennaisesti uutta studiolevyillä julkaistuihin versioihin. Myös Uusivirran kahdeksannen studiolevyn tekoprosessi on alkanut.

Rockyhtyeillä oli pitkään tapana ujuttaa uusia biisejä keikkasettiin heti, kun ne olivat jonkinmoisessa soittokunnossa. Lavalla ne muovautuivat lopulliseen muotoonsa. Tai päätyivät roskakoriin, jos eivät herättäneet yleisössä vastakaikua.

Uuden materiaalin testaus lavalla romahti YouTuben tulon myötä. Artistit eivät halunneet opetteluvaihetta, virheineen kaikkineen, yleisesti nähtäväksi. Olavi Uusivirta yhtyeineen on pitänyt kiinni vanhasta tavasta, ja aikoo pitää vastakin. Tarkoitus on tälläkin kerralla ottaa uusia lauluja ohjelmistoon sitä mukaa, kun niitä syntyy.

”Mitä enemmän biisejä voi soittaa ennen niiden taltioimista, sen parempi. Usein biisit löytävät olemuksensa ja heräävät henkiin vasta, kun ne on soitettu 20 kertaa livenä yleisölle. Ajattelen monesta biisistä, että jos sen levytys tapahtuisi nyt, se olisi vielä parempi”, miettii Uusivirta.

”Jos biisistä päätyy keskeneräinen versio YouTubeen, niin sehän on lahja kuulijalle! On vain hauskaa ja kiinnostavaa, jos jostain kappaleesta on olemassa versio, missä on vaikka toinen teksti kuin levyllä. Se on work in progress -tyyppistä dokumentaatiota. Ei siinä ole mitään häpeällistä. Monet jopa tavallaan jatkavat biisien kirjoittamista sen jälkeen, kun ne on julkaistu. Kun maailma muuttuu, niin mikseivät myös biisien tekstit?”

Keikkailun suurin lumo on siinä, että jokainen ilta on erilainen. On mahdoton tietää, miksi yhtenä iltana bändi loistaa ja toisena tarpoo siirapissa. Täydellisen illan kaavaa ei ole kukaan selvittänyt. Jotain sentään voi tehdä etukäteen.

”Keikkailu on isolta osin virheiden välttämistä ja olosuhteiden optimointia. Yksi tärkeä asia on, että pitää muistaa levätä. Sitten ei saa syödä liikaa ennen keikkaa. Eikä juoda liikaa, saunoa liikaa tai juosta liian pitkää lenkkiä”, Uusivirta luettelee.

”Tämmöisiin asioihin pystyy itse vaikuttamaan, mutta keikoissa on myös paljon maagista. Samalla tavalla kuin musiikissa muutenkin.”

ALBUMIT
Olavi elää! (live) (2017)
Olavi (2016)
Ikuiset lapset (2014)
27 suosikkia (kokoelma) (2013)
Elvis istuu oikealla (2012)
Preeria (2010)
Minä olen hullu (2008)
Me ei kuolla koskaan (2005)
Nuoruustango (2003)