TEHDÄÄN selväksi yksi asia jo heti alussa: olen etuoikeutettu kermapeppu. Ainakin mitä tulee apurahoihin. Olen saanut pitkän apurahan, pienempiä apurahoja, tukea työryhmille ja yritykselleni. Olen kokenut kuitenkin myös sen, kun hylsyjä sateli joka paikasta. Olin onnekas: hylsysateen jälkeen ketsuppipullo aukeni.

Tällä kokemuksella uskallan sohaista mehiläispesää, ja tämä kirjoitus olkoon alustus Suureen apurahakeskusteluun, joka on osa syksyn Musiikintekijöiden päivää 28.10. Keskustelu apurahoista ei ole helppoa. Jos ei ole saanut tukia, keskustelu leimataan usein valitukseksi. Toisaalta monille apurahoja saaneille huijarisyndrooma ja jopa huono omatunto ovat tuttuja tunteita. Silloin on helpompi olla hiljaa.

Jos ei ole keskustelua, mikään ei muutu.

Lähtökohta keskustelulle on se, että rahaa on liian vähän. Tukea ei riitä koskaan kaikille, jotka sen ansaitsisivat. Jatkossa rahaa on todennäköisesti vielä vähemmän kuin nyt. Se on rehellistä sanoa suoraan.

Onko vuosikymmenten aikana muotoutunut systeemi täydellinen vai pitäisikö se räjäyttää kokonaan? Vai jotain siltä väliltä?

Neljä näkökulmaa keskusteluun:

1. Harvoille enemmän

Viime vuosien tendenssi on: enemmän tukea harvoille. Hyvä puoli tässä on se, että taiteelliseen työhön saa tarvittavat resurssit. Huono puoli on tietysti se, että yhä useammat jäävät kokonaan ilman. Miten varmistetaan se, että tuki jakautuu vuosien varrella mahdollisimman monelle? Onko vastaus karenssit vai tarpeeksi monipuoliset ja vaihtuvat toimikunnat? Toisaalta pitkäjänteinen työ tarvitsee pitkäjänteistä tukea.

2. Tuetaanko työhuoneella istumista vai ihmisten ilmoille menoa?

Suomessa on myönnetty perinteisesti tukea työskentelyyn. Säännöllinen tulo on monelle enemmän kuin tarpeen tuoden hengähdystauon epävarmuudesta. Mutta olisiko pitkän uran kannalta kuitenkin parempi, että voisi tehdä kattavia kiertueita ja hankkia sitä kautta fanipohjan, tai että voisi toteuttaa unelmien albumin tai produktion tekemättä taloudellisia kompromisseja? Albumin tekokustannukset rajataan usein heti kättelyssä pois. Myös kiertueille on vaikeaa saada riittävää tukea.

3. Nuoret vs. konkarit

Uran alkuun saaminen on mielestäni vaikeampaa kuin vaikkapa vuosituhannen alussa. Debyytteihin myönnetään tukea nihkeästi. Pitäisikö tämän muuttua? Ja onko muutoksen esteenä se, että toimikunnissa istuvat kokeneemmat tekijät muistavat oman kamppailunsa ja ajattelevat, että kamppailu nyt vain kuuluu tähän ammattiin? Toisaalta pitkän uran aikana tulee väistämättä vaiheita, jolloin tarvitaan tukea. Astuuko ikärasismi jossain vaiheessa kuvaan, ja miten tätä estettäisiin? Ura voi saada uuden alun vielä eläkeikäisenäkin.

4. Toimikunnat

Mielestäni vertaisarviointi on edelleen ylivertainen tapa hakemusten arviointiin. Näin myös ne tekijät, jotka eivät osaa tehdä hyviä hakemuksia voivat pärjätä. Monissa paikoissa käytössä oleva pisteytys on armoton. Hakemuksen ja tekijän täytyy erottautua jopa sekunneissa. Toimikunnissa tarvitaan kokemusta, mutta on tärkeää varmistaa tietämys myös nuorista tekijöistä. Miten varmistetaan toimikuntien monimuotoisuus ja sopiva vaihtuvuus?

Edellä on monta kysymystä mutta vähän vastauksia, joten jatketaan keskustelua. Olkoon se runsasta, rönsyilevää, rehellistä ja rohkeaa!

Pauliina Lerche
puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät