Epävarmuus on ollut läsnä aiemminkin, mutta nyt lillumme lamaantuneessa tilassa. Ei ole ihme, että monet päättävät vaihtaa alaa.

Aika ajoin, kun syksy tuo mieleen koulukirjojen ja uuden penaalin tuoksun, olen haaveillut siitä, että aloittaisin jotain ihan alusta. Menisin opiskelemaan, valmistuisin ammattiin joka olisi selkeä ja varma. Keksisin itseni uudelleen, olisin jotain muuta kuin tähän asti.

En joutuisi enää koskaan vastaamaan ärsyttävään (vaikka hyväntahtoiseen) kysymykseen ”siis teetsä tota ihan ammatiksesi niin että elät sillä?”.

Joka ikinen kerta asia on tyssännyt siihen, etten vaan yksinkertaisesti keksi mitään, joka tekisi minut niin onnelliseksi kuin musiikki. Psykofysiologinen rakennuspalikkani, jonka seurauksena olen onneton ellen saa miettiä melodiankulkuja tai laulaa yleisön edessä.

Olen perustanut elämäni kutsumukselle ja arvoille, joihin uskon. Kuten se, että tämä tehtävä on tärkeä ja se on annettu minulle lahjakkuutena.

”Jos kaikki nyt pistävät alan yrityksensä lihoiksi, myyvät kitaransa ja kuoppaavat levynsä, pian edessä on hiljaisuus.”

Tämä on ylellisyyttä. Poikkeustilanteissa prioriteetit menevät uusiksi. Pandemia-aika on jo tehnyt selväksi, miten luovan työn tekijät arvotetaan yhteiskunnan kokonaiskuvassa.

”Kansan” (Iltsikan kommenttipalsta) tuomio on se, että olemme itse valinneet kurjuutemme ja alan vaihto on ainoa järkevä ratkaisu. Apurahataiteiljat haluavat vain helppoa elämää (suuri osa ihmisistä ei tosin kestäisi tätä elämää viikkoakaan). Valittaa ei saa. Perustarpeet edellä, musiikki ja taide on ylimääräistä hienostelua. Tärkeintä on pysyä hengissä.

Palataan siis alkutilaan. Olemme uudelleenkalibroinnin kynnyksellä.

Jos kaikki nyt pistävät alan yrityksensä lihoiksi, myyvät kitaransa ja kuoppaavat levynsä, pian edessä on hiljaisuus.

Kohta ihmiset katsovat ympärilleen, juoksevat katua paniikissa kuin Jimmy Stewart leffassa Ihmeellinen on elämä. Missä on lämpö, laulu, ilo? Kaipaavat äkkiä siihen todellisuuteen, joka ennen oli, kaksiulotteinen elämä ei ole elämisen arvoista.

Sitten ne haluavat meidät takaisin, ne katuvat.

Pitäkää siis pintanne rakkaat musiikintekijät, laulajat, soittajat, kirjoittajat, ääniteknikot, kaikki.

Sillä aikaa voi tehdä muita töitä. Ajaa sitä bussia tai olla kouluavustaja. Jostain pitää hankkia leipä ja juusto. Mutta ammattitaitoa ei kukaan vie pois, ja vielä sitä tarvitaan.

Hyvää matkaa kohti pimeintä aikaa. Valo palaa taas!

Kanerva
Kirjoittaja on muusikko ja lauluntekijä, joka kirjoittaa rakkauskirjeitä musiikintekijöille.