Olen haahuillut päiväkausia tahmeassa itsesäälissä ja yrittänyt saada aikaan jotain, joka muistuttaisi etäisesti Laulua. Kuuntelen puhelinnauhoitusta eilispäivältä ja valun lätäköksi lattialle. Kuulen vain jotain, joka on kuin heittäisi yksisiipistä lennokkia. Tuuli ei sitä kannattele, ankara maa kutsuu ja kaikki ne lauseet, jotka eilen kuulin tuoreina, käristyvät omaan keskinkertaisuuteensa.
Tekeminen on vaikeaa. On liikaa irtonaisia langanpätkiä, en saa niistä otetta, turhaudun, koska en saa aikaan mitään pysyvää. Siivoan, jotta olisin edes elossa.
Mutta sitten joskus, kun mieli on pyöritellyt, venyttänyt ja vanuttanut lauseita tarpeeksi melodian pintaan, yhtäkkiä minun ja suuremman tietoisuuden välinen jatkojohto kytketään päälle. Tiedän miten Laulu tulee menemään. Sameus väistyy kirkkaaksi loogisuudeksi, lauseet tipahtavat paikalleen kuin olisivat koko tämän ajan olleet valmiiksi odottamassa tarjottimella, kelmun alla.
Ilahdun, lämpenen. Olen äkkiä olemassa mitä tyydyttävimmällä tavalla. Jälkihehku kestää loppupäivän, olen ihana ihminen itselleni ja lähimmäisilleni. Tämän takia.
Ja sitten on ne päivät, joina ajamme bändin kanssa paikkaan, jossa äänentoistoa vasta kasataan. On kylmä tila, kirkkaat valot ja epävarmuus illan yleisömäärästä. On lihassärkyä, kadonneita piuhoja, huumoria ja kahvikuppeja, joita en muista juoda pohjaan asti. Säpäleinen levottomuuteni tiivistyy pikkuhiljaa innoksi, sillä tiedän, että osaan tämän, olen rakkauden pelikentällä.
Kun aika koittaa, nousen lavalle. Kerran niin kauhistuttava onkin maailman luonnollisinta. Olen peloton, niin kuin koi joka lentää kohti valoa. En vielä tiedä onko edessä autuus vai lähestyvä rekka, mutta tuo valo on se johon haluan.
Soitamme ja pikkuhiljaa veri alkaa kiertää lämpimänä. Jos hyvin käy, on luottamus ja ajan pysähtymisen tunne. Katselen kanssamuusikoita lavalla ja joskus tunnen välillämme sinistä sähköä, kuin ääniaaltojen luoma napanuora. Rumpali soittaa silmät kiinni ja tiedän, ettei hän haluaisi olla juuri nyt missään muualla. Vilkaisemme basistin kanssa toisiamme ja hän on pikkupoika, se joksi on syntynyt. Tunnen tuon virnistyksen, filtteröimätön onni jonka jaamme.
Kotona kääntelen vihanneksia pannulla särisevän loisteputken alla ja mietin itsensä toteuttamista, kutsumusta.
Olen onnellisimmillani silloin, kun voin elää samaan aikaan sekä maassa että ilmassa. Tämän takia.