Tätä kolumnia kirjoittaessani olen viimeisilläni raskaana. Odotamme avopuolisoni kanssa esikoistamme. Avopuolisoni ei työskentele musiikki- tai kulttuurialalla, ja se on ollut onni näinä vallitsevina aikoina. Onnea on ollut myös siinä, että olemme uskaltaneet luottaa toisiimme ja elämään.
Nyt meillä on edessämme uudenlainen aika. Jännittää ja pelottaa, mutta olen onnellinen. Millaista on elämä perheellisenä musiikintekijänä? Teistä lukijoista osa on perheellisiä, joten seuraavat ajatukset voivat olla teille hyvinkin tuttuja.
Vielä muutama vuosi sitten keikkailin Suomea ristiin rastiin Kauko Röyhkä & The Bootsien ja Radiopuhelimet-bändin kanssa. Tuolloin ajattelin, että se oli ainoa oikea ja sopiva elämäntapa.
Muut ikäiseni, nuoremmatkin, perustivat pesueitaan markettilähiöihin. He olivat välivuodella vanhempainvapaiden, eivät taiteen tekemisen ja itsetutkiskelun vuoksi. Muistan ajatelleeni, että minustahan ei tuohon ole – perheellisyys rajoittaisi aivan liikaa vapauttani, veisi ajan ja energian arvokkaalta luomistyöltä.
Nyt luonkin jotain aivan uutta. Tulevan perheenlisäyksen myötä olen havahtunut siihen, etten ehkä haluakaan tehdä ja julkaista musiikkiani sillä tavalla ja siinä mittakaavassa, mihin olen vuosien saatossa tottunut. On herännyt ajatuksia musiikin tekemisen ja esittämisen jäädyttämisestä. Kumma kyllä, en havaitse näissä mietteissä häivähdyksiä surusta, hitusia katkeruudesta.
Huokaisen vain hymähtäen. Hartiat valahtavat alas. Voisin tehdä vähemmän, voisin tehdä halvemmalla, voisin tehdä nopeammin. Voisin tehdä niin ja näin, joten kuten. Riittäisikö se?
Mitä jos sivuuttaisin oman musiikkini ja keskittyisin tekemään musiikkia muiden kanssa? Tuoreimmat esimerkit yhteistyökuvioista ovat Remu Aaltonen & Skuugi Darlings sekä J. A. Mäki -albumit, jotka julkaistaan syksyllä. Laulan näillä levyillä taustoja, ensimmäisessä soitan myös koskettimia. Mitä jos panostaisinkin vain studiomuusikkouteen? Ehkä keikkareissuille ei tarvitse lähteä, koronan hellittäessäkään.
Paljon on jo tullut tehtyä. Mitä haluaisin vielä tehdä? Ennen kaikkea, mitä tässä enää tarvitsee tehdä… ehkä ei olekaan pakko tehdä! Ehkä ei tarvitsekaan. Jos haluaa, niin voi ja saa. Sitten jos siltä tuntuu.
Nipistäkää! Aivan niinkuin tämä minussa kasvava uusi ihminen tulisi vapauttamaan niistä kahleista ja umpikujista, joita erityisesti oman musiikkini tekemiseen on liittynyt. Ja nyt hän potkaisi.
Taideprojektit ehtii saada valmiiksi myöhemminkin. Ja jos projektini eivät koskaan valmistuisikaan, mitä väliä sillä loppupeleissä olisi? Kysehän ei ole ihmishengestä. En ihmettelisi, jos ennen vanhemmuutta laatimani suunnitelmat menettäisivät merkityksensä. Laittaisin tekeleet takaisin pöytälaatikkoon, pitäisin ne kovalevyjen ja muistitikkujen kätköissä. Hengähtäisin. Vähintäänkin.
Seuraavaa, vuoden viimeistä kolumnia kirjoittaessani olen vanhempi – ja vanhempi! Todennäköisesti olen myös rättiväsynyt, aivan pihalla uudesta elämästä ja lääpälläni uudesta ihmisestä, joka on jo nyt muuttanut minua pysyvästi.
Musiikki ja laulut ovat edelleen minun lapsiani. Iloni ja työni, vastuuni ja vaivani. Ylpeyteni, onneni. Kuten pian syntyvä esikoisemmekin.
Dimi Salo
Kirjoittaja on suomalais-kreikkalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja musiikkipedagogi.